Eesti English
Suomi
Suurlähetystö » Lähetystörakennuksen arkkitehtuuri »

Lähetystörakennuksen arkkitehtuuri


Mart Kalm

Lähetystörakennus sellaisenaan vakiintui arkkitehtuurin uudeksi lajityypiksi kuluvalla vuosisadalla. Saattaisi kuvitella, että tämä arkkitehtuurin uusi muoto olisi tarjonnut erinomaisen mahdollisuuden lähettäjämaan huippuarkkitehtuurin tunnetuksi tekemiselle. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut: tarjoutuneen mahdollisuuden ovat lähinnä hyödyntäneet erilaiset näyttelypaviljongit.

Lähetystörakennukset kuuluvat valtiollisen edustusarkkitehtuurin luomuksiin. Siksi ne eivät aina ilmaise aikakauden luovaa etsintää. Joskus on toki voitu panna asialle joku klassikoksi kesytetty avantgarde-arkkitehti, mutta aina ei siihenkään ole vaivauduttu. Viro oli ensimmäistä lähetystötaloansa rakentaessaan niin häkeltynyt, ettei arkkitehtuuri-ilmaisun tarjoamaa merkitystä jaksettu ajatella.
Viro hankki Helsingin Kaivopuistosta kiinteistön jo vuonna 1919. Tontilla sijaitsi 1860-luvun kesähuvila, johon myöhemmin oli rakennettu toinen kerros sekä pieni asuintalo ja pyykkitupa. 1920-luvulla kiinteistön kaikki rakennukset olivat erittäin huonossa kunnossa. Pohdittiin jopa sitä, miten voitaisiin oikea kansliaa kattoa niin, ettei yläkerros sortuisi vastaanottojen aikana.

Ajatus uuden talon rakentamisesta heräsi vuonna 1927. Jo seuraavana vuonna arkkitehti Konstantin Bölau sai valmiiksi ensimmäiset piirustukset. Todellisuudessa valtiolla ei ollut rahaa sen enempää vanhan talon korjaukseen kuin uuden rakentamiseenkaan. Lähettiläs Hans Rebasilla taas oli sitäkin enemmän taloudellista tajua. Hän ehdotti, että puolet tontista myytäisiin. Saadulla rahalla olisi voitu rakentaa 3000 kuution lähetystörakennus. Neuvottelut aloitettiin Rakentaja-yhtiön kanssa. Sen omistajat Malmi ja Ääri tilasivat alustavat piirustukset suomalaiselta arkkitehdiltä Martti Välikankaalta, jonka syntymän 100-vuotispäivää juhlittiin hiljattain muistonäyttelyllä Suomen arkkitehtuurimuseossa. Siellä myös säilytetään yhtä kopiota lähetystötalon alustavasta suunnitelmasta. Martti Välikankaan luomus edustaa hillittyä funktionalismia, jossa vastaanottotilojen sijoitus tavoittelee suurempaa edustavuutta. Yhteistyö Rakentajan kanssa päättyi firman pääosakkaan Malmin äkilliseen kuolemaan. Puoli vuotta myöhemmin keksittiin Cyklop-rakennusyhtiö, jonka kanssa yhteistyö aloitettiin. Talo valmistui vuoden 1933 aikana. Samainen Cyklop-yhtiö suoritti vuonna 1939 myös talon laajennustyöt, joihin piirustukset oli laatinut suomalainen arkkitehti Uno Molberg.

Lähetystötalon lopullinen suunnitelma on Konstantin Bölaun käsialaa. Rakentamista koskeneesta kirjeenvaihdosta selviää, että Viron ulkoministeriössä järjestettiin myös suljettu arkkitehtuurikilpailu. Siitä ei ole tiedossa muuta kuin että siihen otti osaa myös virolaisarkkitehti Elmar Lohk. Häneltä on säilynyt kaksi rakennussuunnitelmaa vuodelta 1932. Ensimmäisessä niistä pääsisäänkäynti on sijoitettu lähetystö-talon kulmaan. Yleisilmeeltään historiallisessa rakennuksessa on avarat edustustilat Aktiivisesti suunnittelutyöhön osallistunut lähettiläs Hans Rebane ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, että Helsingin ilmastossa käytettäisiin ylävalaistusta ja halki monen kerroksen ulottuvia tiloja. Arkkitehdin toinen suunnitelma oli sitten se, jonka mukaan rakennustyöt toteutettiin.


Konstantin Bölaulla (1899 - 1959) on Viron arkkitehtuurin historiassa merkittävä sija. Darmstadtin teknillisestä korkeakoulusta valmistuneena nuorena arkkitehtina hän aloitti 1920-luvun lopulla Virossa todellista asunto-uudistusta merkinneen funktionalistisen suunnan. Siihen kuuluu Tallinnan Maasika-ja Vaarika-katujen rakentaminen. Liikenneministeriön rakennusosaston johtajana Bölaulla oli myös keskeinen rooli Viron rakennuslainsäädännön kehittäjänä. Erityisesti 1930-luvulla hän oli Viron tuotteliain arkkitehtuurista kirjoittaja. Tiedossa ei ole, miksi ulkoministeriön johtaman rakennushankkeen parissa toimi toisen ministeriön virkailija eikä joku huomattava arkkitehti.

Itäinen puistotie 10:een valmistunut matalakattoinen rakennus muistutti valkoista monitahokasta, jonka arvokkuutta lisäsivät pääoven kummallekin puolelle sijoitetut pylväsparit. Selvästi on havaittavissa nuorelle valtiolle ominainen kompromis-ähakuisuus: täysin koristelematonta funktionalismia ei haluttu, koska sitä pidettiin liian modernina ja epäedustavana. Samalla yritettiin päästä mahdollisimman niukoin keinoin mahdollisimman suureen arvokkuuteen. Rakennus myös ilmentää sitä, että traditionalismi ajoi tässä tapauksessa funktionalismin ohi; siitä on osoituksena ikkunoiden ankara pystymuoto. Osoituksena siitä, että valtiollisessa edustamisessa ei luotettu moderniin muotoon, kertoo myös talon sisustaminen antiikkihuonekaluilla Jotkut niistä olivat vanhoista valokuvista päätellen myös tasokkaita.

Kaivopuiston lähetystörakennus oli Viron diplomaattisen arkkitehtuurin alku. Valmistuneista rakennuksista se myös jäi viimeiseksi jos ei oteta lukuun arkkitehti Paula Ilves-Delacnerie'n piirustusten mukaan vuonna 1936 toteutettua rue General Apperfn villan muutosrakentamista Pariisissa. Viron Riian-edustuston rakentamisesta järjestettiin 1938 julkinen arkkitehtuurikilpailu, jonka taustavoimana oli jälleen rakentamisesta ja arkkitehtuurista kiinnostunut lähettiläs Rebane. Voi olla, että Hans Rebane nimitettiin myöhemmin Viron Latvian-lähettilääksi nimenomaan Helsinki-kokemustensa ansiosta. Joka tapauksessa hän vaati Riian taloa suunniteltaessa, ettei siinä toistettaisi Helsingissä tapahtunutta virhettä, jolloin lähetystön keittiö ja ruokasali sijoitettiin eri kerroksiin.

Viron lähetystötalon arkkitehtuuri vaikuttaa hyvää arkkitehtuuria pullollaan olevassa Helsingissä melko vaatimattomalta. Samaa ei voi sanoa jos sitä vertaa Kaivopuiston muihin lähetystörakennuksiin, joita luonnehtii niin ikään kultaista keskitietä kulkevien arkkitehtien maltillinen konservatismi.

TopBack