Toomas Hendrik Ilves: Meloslaisia muistellen (Kanava 8/2008)

16.10.2008

Viron diplomatia on saapunut uuteen vaiheeseen, johon kuuluu myös prioriteettien uudelleenarviointi. Georgian ja Venäjän sota oli itsessään yhden aikakauden, yhden paradigman loppu ja toisen alku, mutta meille elintärkeiden instituutioiden, kansainvälisten järjestöjen ja niiden jäsenvaltioiden reaktiot antavat vakavaa ajattelemisen aihetta.

Ilmeisesti aloimme vasta nyt, syksyllä 2008, toden teolla tajuta Viron 17 vuotta kestäneiden ponnisteluiden merkityksen tiellämme takaisin Eurooppaan. Ulkopolitiikan tekijäpiirin ulkopuolella näiden ponnisteluiden luonnetta ja laajuutta voidaan vain aavistella.

Viron nykyinen asema lännessä on pitkälti Viron ulkopolitiikan uusien alkuunpanijoiden näköinen. Lennart Meren ja häntä ympäröineiden nuorten ihmisten visio Virosta mahdollisimman länsimaisena demokratiana ja vapaana valtiona, Naton ja Euroopan unionin jäsenenä, ei alkujaan ollut lainkaan niin itsestään selvä valinta kuin jälkikäteen tarkasteltuna voisi kuvitella. Vaihtoehtoja oli riittämiin. On pikemminkin poikkeus ja ihme, ei missään tapauksessa väistämättömyys, että ylipäätään voimme vedota demokratian yhteisiin arvoihin, että vaistomaisesti tunnemme ja tunnistamme sydämessämme valistusajan perusarvot, sanan-, ilmaisun- ja kokoontumisvapauden. Tästä voi vakuuttua yksinkertaisesti: katsomalla ympärilleen.

Mahdollisia vaihtoehtoja oli myriadi. Olisimme esimerkiksi voineet valita neutraalin pragmaattisen pikkuvaltion tien, jota jotkin liike-elämän piirit ovat aina suositelleet ja joka kulminoituu parhaimmassa tapauksessa puolittaiseen itsenäisyyteen ja nordstreamiläisyyteen, pahimmassa taas kaikki on kaupan -valtiofilosofiaan. Toisin sanoen valtioon, jota ei ole luotu kansalaistensa suojelemista ja hyvinvointia varten, vaan rahanansaintavälineeksi tietylle väestönosalle.

Tai meistä olisi voinut tulla ksenofobinen, nationalistinen ja samalla eristäytynyt, autarkkinen ja puoliautoritaarinen valtio, jossa olennaista on valta ja vallassa pysyminen siihen kytkeytyvine taloudellisine etuineen. Juuri näin on käynyt suuressa osassa entisen Neuvostoliiton valtapiiriä. Tai sitten olisimme yksinkertaisesti voineet vajota korruptoituneeksi postkommunistiseksi maaksi, jossa pätee rahan, ei oikeuden tai lakien mahti.

Ei ole mitenkään ihmeellistä, että tunnistamme niin Viron toiveiden kuin myös todellisuuden syvemmissä kerroksissa kaikki edellä mainitut kolme suuntausta. Sotaa edeltäneessä Viron tasavallassa, kutsuttakoon sitä versioksi Viro 1.0, kaikkia esiintyi riittämiin. On suorastaan ihmeellistä, kuinka olemme kyenneet hillitsemään, vaimentamaan, estämään ja loitontamaan näitä samoja suuntauksia heti itsenäisyyden palauttamisesta eli Viro 2.0:n alkuvuosista lähtien.

Tarkastelkaamme kommunismista vapautuneiden maiden kehitystä. Merkille pantavaa on, että liberaalien, avoimien, oikeusvaltion periaatteille rakennettujen, ihmis- ja kansalaisoikeuksia kunnioittavien demokratioiden joukko ei ole turhan suuri. Kaksikymmentä vuotta sitten luin Francis Fukuyaman teoksen Historian loppu ja viimeinen ihminen ja lähetin sen myös virolaiselle Looming-lehdelle, koska uskoin että kirjan sisältö on syytä saattaa virolaisten lukijoiden ulottuville. Demokratian hegeliläisen väistämättömän voiton suhteen vallitsi tuolloin yleinen optimismi.

Kun nyt katsomme öljyntuottajamaissa vallitsevaa, demokratian elinvoimaiseksi vaihtoehdoksi osoittautunutta kapitalistisen autoritaarisuuden nousua ja korruptoituneiden hallintoeliittien menetelmiä valtansa säilyttämiseksi, tuolloinen optimismi – sekä omani että muiden – vaikuttaa suorastaan herkkäuskoiselta.

Vaihtoehtoisten teiden menestys ja laaja levinneisyys osoittavat, että uuden Viron alkuvuosina tehdyt ratkaisut olivat oikeita, ainakin Viron kansan näkökulmasta. On kuitenkin korostettava, etteivät ne olleet itsestäänselvyyksiä.

Viron ulkopolitiikan lähteillä

Valtion ulkopolitiikalla ei ole pääsyä perinteistään edes kaikkein perustavanlaatuisimpien muutosten alla. Esimerkiksi Yhdysvallat on pitänyt liberaalin demokratian propagointia ja/tai puolustamista yhtenä diplomatiansa, mutta yhtä lailla myös sotiin osallistumisen kulmakivenä jo yli kahdensadan vuoden ajan. Sen nimissä on oikeutettu niin Irakin operaatio kuin toiminta toisen maailmansodan rintamilla, niin Naton laajeneminen kuin presidentti Woodrow Wilsonin 90 vuotta sitten keksimä kansojen itsemääräämisoikeuden käsite.

Nyky-Venäjä puolestaan ei peittele kunnioitustaan Neuvostoliittoa kohtaan. Maan ulkopolitiikan isänä pidetään kuitenkin tsaarin Venäjän aikaista ulkoministeriä, Viron Haapsalussa syntynyttä ruhtinas Aleksander Gortšakovia (1798–1883). Perinteet eivät kuihdu eivätkä katkea herkästi. Venäjän viimeaikainen käyttäytyminen kansainvälisillä areenoilla tulkitaan hakeutumiseksi takaisin 1800-luvun juurille. Presidentti Boris Jeltsinin pyrkimys länsimaistaa Venäjän ulkopolitiikkaa nähdään tätä nykyä Moskovassa alistumisena, heikkouden hetkellä ja painostuksen alla tehtynä poikkeuksena.

Edward Luttwak kirjoitti hiljattain: ”Suuri muutos Venäjällä on väistämätöntä seurausta maan regressiosta tsaarien aikana syntyneen ja Stalinin elvyttämän historiallisen imperiumin tasolle. Sen perustana on ääneen lausumaton sopimus: venäläiset hyväksyvät autoritaarisen vallan ja henkilökohtaisten vapauksien rajoittamisen, kun saavat vastineeksi lähiulkomaista alkavan suurvalta-aseman.”

Tämä ei tarkoita, etteikö valtion ulkopoliittinen traditio voisi ajan mittaan muuttua. Kataklysmiset järistykset ja järkytykset valtiollisessa elämässä, ennen kaikkea hävityt sodat ja miehitykset, eivät ole jättäneet jälkeään ainoastaan Viroon ja muihin Baltian maihin.

Ruotsi on harjoittanut puolueettomuuspolitiikkaa lähes kaksisataa vuotta. Sen tausta yltää vuonna 1812 tehtyyn sopimukseen Venäjän kanssa: Ruotsi luovuttaa Venäjälle itäisen provinssinsa Suomen, Venäjä painostaa palkkioksi Tanskaa luovuttamaan Ruotsille Norjan. Sopimusta seurannut sota, jossa Ruotsi taisteli Venäjän puolella Napoleonia ja sen liittolaista Tanskaa vastaan, on viimeinen kerta kun Ruotsi on ollut aseellisen konfliktin osallisena missään muussa roolissa kuin rauhanturvaajana. Ruotsi yksinkertaisesti ei enää sen jälkeen osallistunut Euroopan mantereella riehuneisiin sotiin.

Tätä perua on myös Ruotsin kielteinen kanta Nato-jäsenyyteen. Yli 200-vuotisen ulkopoliittisen perusasenteen muuttaminen on äärimmäisen vaikeaa. Sama traditio on antanut Ruotsille mahdollisuuden pitää ulkopolitiikassaan korkeaa moraalista profiilia, joka on ilmentynyt Vietnamin sodan vastustuksena, turvapaikan myöntämisenä Chilen ja Kreikan autoritaarista hallintoa paenneille poliitikoille ja Carl Bildtin määrätietoisena toimintana Venäjän vetäessä joukkonsa Baltian maista 1992–94, puhumattakaan Bildtin suhtautumisesta Georgian ja Venäjän väliseen sotaan. Tiivistetysti sanoen: Ruotsin puolueettomuus rakentuu vahvalle historialliselle ja moraaliselle perustalle.

Suomen vastahakoisuus Nato-jäsenyyttä kohtaan taas selittyy uudemmalla ulkopoliittisella traditiolla. Se sai alkunsa talvi- ja jatkosodasta ja niitä seuranneista kokemuksista: alueluovutuksista, jälleenrakennuksesta, oman presidentin ja ministerin tuomitsemisesta sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, usein toistetusta väitteestä ”Suomi jäi yksin”. Näin Suomesta tuli pragmaattisen, blokkeihin kuulumattoman politiikan kehittäjä. Perinnettä seurataan edelleen, ja se tekee arvopohjaisen ulkopolitiikan tukemisen usein hankalaksi. Ruotsin ja Suomen suhtautuminen Natoon todistaa, että samanlainen poliittinen linja voi olla täysin toisistaan poikkeavien perusteiden ja perinteiden seurausta.

Mitkä sitten ovat Viron ulkopolitiikan lähteet? Yleisesti sellaisina on pidetty vastarinnatta alistumista ja valtion oikeudellista jatkuvuutta. Mutta ovatko ne lähteitä? Itse en pidä näitä kahta ulkopolitiikkamme perustana, vaikka sotaa edeltäneen tasavallan oikeudellinen jatkuvuus kiistattomasti onkin Viro 2.0:n rakentamisen kulmakivi.

Huomattavasti suurempi painoarvo on seikalla, että Viron vuosien 1934–40 demokratiavaje johti meidät vaaralliseen eristyneisyyteen. Vihollisuuksista kärsinyt Suomi sai osakseen olennaisesti enemmän myötätuntoa kuin kolme Baltian maata, koska Suomea pidettiin demokraattisena valtiona kun taas Viro, Latvia ja Liettua määriteltiin demokraattisiksi vain varauksin.

Näkökulma ei ole menettänyt merkitystään. Georgiaa tuetaan vuonna 2008 lännessä sen vuoksi, että Venäjän esittämät vaatimukset vallanvaihdosta Tbilisissä ovat ristiriidassa Georgian hallituksen legitimiteetin ja kansan demokraattisten valintojen kanssa. Demokratian primaarisuuden vuoksi myös Viron ulkopolitiikan yhdeksi peruslähtökohdaksi valittiin demokratian juurruttaminen.

Viron ulkopolitiikan arvopohjaisuus

Toisekseen, ulkoministeriö nojautui toimintansa alkuvaiheessa ja myöhemminkin näkemykseen, että Viro 1.0 oli varsin sisäänpäin kääntynyt ja kiinnitti liian vähän huomiota kansainvälisiin yhteyksiin. Minut sai jo nuorena suunniltani tieto, että Virolla oli vuoden 1925 jälkeen Yhdysvalloissa vain konsuliedustusto (sekään ei sijainnut Washingtonissa) eikä maan vallanpitäjien kanssa pidetty yhteyttä poliittisella tasolla. Lennart Meren päätös avata Virolle kulttuuri-instituutin suojissa toimivia ulkomaanedustustoja jo ennen maan itsenäistymistä oli viisas valinta. Se perustui tarpeeseen olla mahdollisimman läheisissä yhteyksissä läntiseen maailmaan. Samaan sarjaan kuuluu myös ulkoministeriön vuonna 1996 tekemä päätös viiden uuden suurlähetystön avaamisesta Euroopan unionin jäsenmaihin.

Uudessa ulkoministeriössä tunnettiin hyvin myös Viro 1.0:n henkilöstöpolitiikan liiallinen tuttavakeskeisyys tai ainakin sen rakentuminen diplomaattielämän väitetylle prestiisille. Oli hienoa ja ylvästä olla lähettiläs – ja monesti lähettiläiksi nimitettiin yhteiskunnallisesti ansioituneita henkilöitä, joiden henkiset voimavarat ja valmistautuminen diplomaatin tehtäviin eivät valitettavasti olleet alkuunkaan samalla tasolla kuin heidän kollegallaan, kansainvälisen oikeuden professori Ants Piipillä. Sama toimintatapa vallitsi vielä 1990-luvulla monissa postkommunistisissa maissa. Niinpä näiden maiden ulkomaanedustustojen päälliköt monesti tulivat valtapuolueen riveistä – ellei sitten suurlähettilään virkaa suorastaan annettu palkkioksi poliittisista ansioista. Kokemukset ja tiedot ulkopolitiikasta tai diplomatiasta eivät ratkaisseet valintoja.

Mutta vielä näitäkin perusteita huomattavasti olennaisempana pidän Viron ulkopolitiikan arvopohjaisuutta; sitä samaa arvopohjaisuutta, josta pragmaattisen ulkopolitiikan tukijat Viroa kritisoivat. Ymmärtäkäämme kuitenkin, että Viron arvopohjainen ulkopolitiikka – tukemme demokratialle, markkinataloudelle, oikeusvaltiolle ja niin edelleen – edustaa täsmälleen samaa pragmaattista ja tosiasiat tunnustavaa lähestymistapaa kuin eräiden muiden maiden valitsema vaikeneminen vahvan naapurin edessä. Viro jäi yksin sekä demokratiavajeen vuoksi 1940-luvulla että laajemmassa mielessä. Näiden kokemusten vuoksi Viron on ulkopolitiikassaan äärimmäisen vaikeaa, suorastaan mahdotonta luopua solidaarisuudesta sellaisia valtioita kohtaan, joissa nämä arvot – eli yhtä lailla myös omat perusarvomme ja kivijalkamme – ovat uhattuina.

EU:n ja Naton jäsenyysneuvotteluista 1990-luvulla saadut kokemukset vahvistivat tätä asennetta entisestään. Euroopan unioni vaati Kööpenhaminan kriteereissään, että liittyvien maiden on oltava a priori demokraattisia oikeusvaltioita. Nato, joka oli vuonna 1949 kelpuuttanut jäsenekseen Salazarin Portugalin ja myöhemmin hyväksynyt Turkin sotilasvallankaappaukset, muuttui kylmän sodan päättyessä paljon vaativammaksi ja aiempaa arvopohjaisemmaksi.

Arvopohjaisen ulkopolitiikan vastakohta ei kuitenkaan ole pragmatismi. Pikemminkin sen harjoittamista hillitsee realismi, Realpolitik, omien arvojen puolustamiselle asetettujen rajojen tiedostaminen ja sen ymmärtäminen, missä määrin voimme ulkopolitiikassa vedota arvoihin, kansainväliseen oikeuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Realismin ja arvopohjaisuuden ristiriita aiheuttaakin jatkuvasti jännitteitä Viron kaltaisen maan ulkopolitiikassa. Milloin on asetuttava arvojensa puolustajaksi, milloin taas ymmärrettävä, että enempää ei voi tehdä tai siitä aiheutuu pelkkää haittaa?

Juuri realismi – käsitys siitä, mitä voi tehdä aatteilleen ja arvoilleen uskollisena pysyen, missä vaiheessa toiminta alkaa rajoittaa Viron tasavallan päätehtävää eli Viron kansan puolustamista – muodostaa arvopohjaisen politiikan puitteet, joissa Viron ulkopolitiikan tekijät päivästä ja tapahtumasta toiseen toimivat. Pidämmepä siitä tai emme, elämme maailmassa, jossa kaikki eivät jaa meidän arvojamme.

Väkevämpi toteuttaa mitä voi, heikompi myöntyy siihen

Kymmenen vuotta sitten, huhtikuussa 1998, käsittelin Tarton yliopiston juhlasalissa pitämässäni puheessa syitä, joiden ansiosta Viro oli kutsuttu Euroopan unionin jäsenyysneuvotteluihin – vastoin kaikkia odotuksia ja toisin kuin etelänaapurinsa. Luennossani totesin, että tavoitteensa voi saavuttaa toimimalla realistisesti ja pitäen lähtökohtana kansallisia etuja, ei toiveajattelua.

Aloitin tuolloin näin: ”Muuan amerikkalainen siteerasi kerran kotiseutunsa sananpartta: ’Voit olla oikeassa tai voit saada sen, minkä haluat.’ Pätekööt sananparsi muilla elämänaloilla miten pätee, mutta ulkopolitiikassa juuri tällainen valinta – pitäisikö tuntea tyytyväisyyttä siitä, että jokin ainoastaan omana tietonamme ollut tärkeä historiallinen totuus saa laajemman hyväksynnän, että saamme näytettyä kaapin paikan jollekin, vai toimia päinvastaisella tavalla, tarpeensa kiistäen tai paremminkin hilliten, ja näin saavuttaa todelliset tavoitteensa tai tarpeensa – on mielestäni ollut kuluneen vuosikymmenen merkittävin ulkopoliittinen haaste Itä-Euroopan maille.

Joitakin säännön vahvistavia poikkeuksia lukuun ottamatta kyseisen ajanjakson ulkopoliittisia voittajia ovat olleet juuri ne valtiot, jotka ovat kansallisten etujensa nimissä valinneet tarkoitusperäisen, tulosten saavuttamiseen tähtäävän käyttäytymismallin ja strategian. Pidä pääsi pystyssä, vaadi oikeutta – ulkopolitiikan harjoittajat taas ovat saaneet tuta surullisen tosiasian, että sellainen asia kuin oikeus ei päde valtioiden välillä lainkaan tai enintäänkin hyvin vaatimattomalla tasolla. Oikeutta ja oikeudenmukaisuutta voi etsiä ja toisinaan myös löytää kehittyneestä ja hyvin toimivasta valtion sisäisestä tuomioistuinjärjestelmästä, mutta ei valtioiden väliltä.”

Viimeisen lauseen olisi oikeastaan pitänyt päättyä: ”valtioiden väliltä hyvin harvoin”. Pääsääntö on joka tapauksessa vahvemman oikeus. Olen sitä mieltä, että asiaa kannattaa pohtia Viro 2.0:n ulkopolitiikan kolmannen vuosikymmenen kynnyksellä, eikä pelkästään meillä, vaan myös muualla Euroopassa. Euroopan unionin aatteellinen perusta – ohittakaamme tässä yhteydessä sisämarkkinat, vaikka ne ovatkin saman perustan osa – on Immanuel Kantin essee Ikuiseen rauhaan (1795), jota tekijä itse nimitti filosofiseksi luonnokseksi. Puolitoista vuosisataa aiemmin solmittu Westfalenin rauha ei tuonut Eurooppaan rauhaa. Yksi sopimuksen lähtökohdista, cuius regio, eius religio (kenen maa, sen uskonto), poisti tehokkaasti uskonkysymykset sodan aiheuttajien listalta. Sopimuksessa määriteltiin myös suvereeniuden periaatteita. Tästä huolimatta Westfalenin rauha ei merkittävästi estänyt uusien sotien puhkeamista Euroopassa.

Kant uskoi jo tuolloin yhteen meidän aikamme ulkopoliittiseen mantraan: demokraattiset valtiot eivät sodi keskenään. Kantin arvion mukaan vain edustuksellisen demokratian ja vallan eriyttämisen omaksuneet, yhteen liittyvät ja vapaiden valtioiden liiton muodostavat maat voivat elää keskenään rauhassa. Historian pikakelausnappia painamalla päädymme 150 vuotta myöhempään Monet’n ja Schumanin visioon Euroopan unionista.

Juuri tämä on Viron ulkopolitiikan ja Euroopan unionin perusajatuksen leikkauspiste. Euroopan unioni rakentuu yhteisille arvoille, käsitykselle, että kaikki pragmaattiset ongelmat on ratkaistava neuvotteluteitse, prosessiin keskittyen. Ja ellei tämä onnistu, ratkaisun tuo konsensus tai määräenemmistö.

Viro 2.0:n ulkopolitiikan tavoite, Euroopan unionin jäsenyys, on antanut yhden mahdollisen ratkaisun pieniä valtioita niiden historian alkuhämäristä vaivanneeseen dilemmaan: kuinka pysyä hengissä vahvempiensa keskellä? Sekä Viron että EU:n ulkopoliittinen päämäärä on kantilaisen ikuisen rauhan saavuttaminen edustuksellisten demokratioiden ja toisiinsa sopimusten kautta kytkeytyvien oikeusvaltioiden kesken. Mutta ellei kytköstä ole, Kantin ratkaisu ei toimi. Kun kyseessä ovat valtiot, jotka eivät hyväksy sääntöjä eivätkä käyttäytymisnormeja siitäkään huolimatta, että ovat virallisesti sitoutuneet noudattamaan niitä, koko kehys yksinkertaisesti menettää merkityksensä. Ja siinä tapauksessa vain voimalla on väliä.

Tässä dilemmassa ei tietenkään ole mitään uutta. Päinvastoin, kuvatunlainen tilanne on historian saatossa ollut pikemminkin sääntö, ja juuri siitä kertoo kulttuurialueemme toiseksi vanhimman tunnetun historiateoksen (Thukydideen Peloponnesolaissota, 431 eKr) Meloksen neuvotteluina tunnettu kappale. Virolaiselle lukijalle teksti on krestomaattinen, kanoninen ja sen pitäisi kuulua pakollisena jokaisen ulkopolitiikan parissa toimivan lukemistoon.

Aikakautensa merimahti Ateena kiinnostui pienestä, harvaan asutusta ja puolueettomasta Meloksen saaresta Spartaa vastaan käymänsä Peloponnesolaissodan aikana. Ateena vaati meloslaisia alistumaan valtaansa, jälkimmäiset puolestaan halusivat neuvotteluteitse säilyttää itsenäisen asemansa puolueettomana saarena. Ateenalaiset vastasivat meloslaisten pyyntöön saada pysyä itsenäisenä ja puolueettomana pelkän voimankäytön näkökulmasta, perustellen valloitus- ja hallitsemisoikeuttaan puhtaasti sotilaallisella ylivoimalla.

Kaksituhatta vuotta myöhemmin vastaavaa lähestymistapaa alettiin kutsua Niccolò Macchiavellin (1469–1527) mukaan machiavellismiksi; hänen mukaansa politiikassa on pohjimmiltaan kysymys voimien tehokkaasta käytöstä menestyksen eli vallan lisäämiseksi. Moraalille tai oikeudelle ei tässä ajattelussa löydy sijaa. Saman dilemman kohtaamme oman maamme historiaa koskevassa alistuminen vs. vastarinta -keskustelussa, jota on ehditty käydä yli kuusikymmentä vuotta.

Mutta palatkaamme vielä dialogiin. Meloksen saarelle saapuneet ateenalaiset ilmoittavat meloslaisille, että oikeus pätee vain silloin, kun sitä ovat toteuttamassa tasavertaiset voimat, muutoin ”väkevämpi toteuttaa mitä voi, ja heikompi siihen myöntyy”.

Toisin sanoen, ellei sovittua oikeusjärjestelmää tai sääntöjä ole eivätkä osapuolet ole yhtä vahvoja, pätee vain vahvemman oikeus. Täsmälleen saman, ikivanhan kuvauksen raa’an voiman ensisijaisuudesta voimme nähdä pätevän tänäkin päivänä Darfurissa ja Georgiassa.

Meloslaiset vetosivat siihen, että mikäli ateenalaiset käyttävät ylivoimaista asemaansa väärin, saatetaan heitä itseään kohdella samalla tavoin, jos vastaan asettuu vielä vahvempi vihollinen. Ateenalaiset puolestaan vastasivat väittämällä, että voiman käytöstä pidättäytyminen tulkittaisiin heidän heikkoudekseen ja juuri se vaarantaisi Ateenan turvallisuuden.

Lopuksi ateenalaiset pakottavat Meloksen asukkaat virolaisille tuttuun valintatilanteeseen: alistumalla vältytte kaikkein pahimmalta ja jäätte henkiin. Dialogi päättyy meloslaisten päätökseen olla taipumatta painostuksen edessä; tämän jälkeen ateenalaiset surmaavat kaikki Meloksen miehet ja myyvät naiset ja lapset orjiksi.

Paradigman muuttuessa

Syyskuussa 70 vuotta sitten Wernerin kahvilassa Tartossa istui joukko Veljesto-ryhmän kirjailijoita poltellen Pariisista tuotuja Gitanes-savukkeita ja siemaillen Martell-konjakkia. Betti Alverilta oli piakkoin ilmestymässä Pätsin niin sanotulle vaikenemisen ajalle irvaileva runo Võim ja vaim (Valta ja henki). Jossain Münchenissä Adolf Hitler ja Neville Chamberlain pilkkoivat Tšekkoslovakiaa, jossa Hitlerin mukaan sorrettiin saksalaisväestöä. Lontooseen palattuaan Chamberlain julisti tehdyn sopimuksen takaavan ”rauhan meidän aikanamme”. Tšekkoslovakian repimistä hän perusteli sillä, että kyseessä oli ”kaukana sijaitseva pieni maa, josta emme tiedä mitään.”

Tartossa ei ymmärretty, mitä oli tapahtumassa. Runoilijat elivät omassa interbellum Virossaan, aivan kuin muun maailman tapahtumat olisivat olleet siitä täysin irrallaan. Pian paradigma kuitenkin muuttui. Ja me kaikki tiedämme, mitä se merkitsi.

En tiedä, olisiko asioiden tiedostaminen mitenkään muuttanut tuolloista tilannetta. Nyt on kuitenkin selvää, että meillä kaikilla – ja eritoten virolaisilla diplomaateilla – on velvollisuus ymmärtää meitä ympäröivässä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ympäristössä äskettäin tapahtunut perinpohjainen muutos. Meidän on luovuttava jo kivettymään ehtineestä käsityksestä, jonka mukaan postkommunistinen maailma on muuttunut kantilaiseksi; että ainoita turvallisuusriskejä ovat epäsymmetrisiä sotia käyvät islamilaisterroristit, joilla ei edes ole vieraiden maiden valloittamiseen tarvittavia panssareita, pommikoneita ja muita yleisesti ottaen vain valtioiden ulottuvilla olevia voiman tunnusmerkkejä.

Olemme oman menestyksemme uhreja. Lännessä tultiin vuosina 1989–91 siihen uskoon, että kylmä sota on ohi, että ideologinen vastakkainasettelu ja siitä aiheutuvat uhat ovat historiaa. Tämä merkitsi suurta muutosta turvallisuusparadigmassa edellisiin yli 40 vuoteen verrattuna.

Aina 1940-luvun lopulta saakka valtioiden välisten suhteiden, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ja sotilaallisen toiminnan suunnittelu oli perustunut olettamukseen, että Neuvostoliitto on aggressiivinen valtio, joka voi milloin tahansa hyökätä länteen tai johonkin muuhun maailmankolkkaan. Olettamus oli perusteltu. Väkivaltaiset vallanvaihdot Itä-Euroopassa, proxy-sodat Afrikassa, Koreassa ja Vietnamissa, suoranaiset sotilasoperaatiot Unkarissa, Tšekkoslovakiassa ja Afganistanissa, järeä sotilaallinen läsnäolo Itä-Euroopassa, Kuuban kriisi – ja niin edelleen.

Vaaran uhatessa amerikkalaiset, britit, vihollisuuksista vasta toipuvat saksalaiset ja ranskalaiset, belgialaiset ja italialaiset ja monet muut liittyivät yhteen muodostamalla lännen demokraattisia arvoja puolustavan sotilasliiton. Tiedossa oli, että Neuvostoliiton vahvan sotakoneiston edessä suurinkin eurooppalainen valtio on vain pieni Meloksen saari. Ja Nato pysyi koossa, välillä liitoksissaan natisten, kunnes totalitaarinen vastapuoli lopulta romahti muutamassa vuodessa.

Gorbatšovin Sinatra-doktriini – I’ll do it my way – tarjosi satelliittivaltioille eli Puolalle, Itä-Saksalle, Tšekkoslovakialle, Unkarille, Bulgarialle ja Romanialle vuonna 1989 tilaisuuden päästä irti Neuvostoliiton vaikutuspiiristä. Länsi oli tästä tavattoman onnellinen, ja aivan erityisesti Saksa. Saksa (sama koski Itävaltaa) ei mahdollisen sodan syttyessä enää ollut niin sanottu rintamavaltio. Oli syntynyt monia puskurivaltioita, joiden ansiosta myös noin 200 000 sotilasta Eurooppaan sijoittaneet amerikkalaiset saattoivat hengittää kevyemmin, vähentää puolustuskulujaan ja sotajoukkojen määrää.

Tässä tilanteessa syntyi myös käsite peace dividend, rauhanosinko. Talouselämästä lainattu termi merkitsee sotilaallisen uhan lieventymisestä seuraavaa puolustuskulujen uudelleenjärjestelyä ja karsimista. Toisin sanoen, uhan väheneminen muutti prioriteetteja.

Vuonna 1991, kommunismin romahtamisen iskiessä suoraan imperiumin sydämeen, länsi ei enää juopunut ilosta samalla tavalla. Monet valtiot, mukaan lukien Yhdysvallat, Saksa ja Ranska, eivät olleet stabiilisuuden takuuna pidetyn Neuvostoliiton hajoamisesta lainkaan haltioissaan. Kun takuuvaltio kaikesta huolimatta sortui, asia otettiin tiedoksi pitkin hampain.

Osapuolet päätyivät sopimukseen (tai lehmänkauppaan), jonka keskeinen ajatus oli, että Venäjälle annetaan vapaat kädet toimia omalla alueellaan, länsi huolehtii kaikesta muusta. Uskottiin, että postideologinen Venäjä on päässyt eroon kommunismista, totalitarismista, autoritaarisuudesta ja toisinajattelijoiden vainoamisesta. Uskottiin, että on vain ajan kysymys, kun Venäjä muuttuu Ranskan tai Britannian kaltaiseksi liberaaliksi, demokraattiseksi eurooppalaiseksi markkinatalousmaaksi, joka ei painosta naapureitaan saati hyökkää niihin (sillä niinhän tekivät pahat kommunistit, eivät hyvät demokraatit), ja jonka yhä kiinteämmät yhteydet vanhoihin demokratioihin liittävät maan kantilaisen ikuisen rauhan puitteisiin.

Tällaisen käsityksen, johon vaikutti filosofisesti Fukuyaman teologis-utopistinen Historian loppu ja viimeinen ihminen, hyväksyivät Naton kaikki 16 jäsenmaata. Virossakin on hyvin muistissa usein esitetty kysymys: jos kerran Natolla ei enää ole mitään roolia suhteessa Venäjään, miksi te ylipäätään tahdotte jäseneksi?

Jopa kylmän sodan aikainen ärhentelijä senaattori Richard Lugar julkaisi Foreign Affairs -lehdessä artikkelin Out of area or out of business, jonka keskeinen sanoma kiteytyy alkujaan Naton pääsihteerin Manfred Wörnerin esittämään argumenttiin: transatlanttisen liiton kasassa pitämiseen tarvitaan uusia, Naton perinteisestä toimintakentästä poikkeavia haasteita, koska uhkaavaa ja vaarallista Neuvostoliittoa ei enää ole. Euroopan unionissa kuva viattomasta ja hampaattomasta, väärin ymmärretystä ja demokraattisesta Venäjästä levisi vielä tehokkaammin, sillä toiveajattelijoita oli yhteiskunnan kaikilla tasoilla, valtionpäämiehiin saakka, pohjolasta Välimerelle asti.

Paradigma muuttui 8. elokuuta 2008

Aikavälillä 1989/91–2008 Euroopan unionissa ja myös Natossa vallitsi periaatteellinen käsitys, että kylmän sodan jälkeinen Eurooppa on vapautunut ikuisiksi ajoiksi 1800- ja 1900-luvun historian nurjasta puolesta, teollisuusmaiden keskinäisistä, miljoonia uhreja vaatineista sodista. Valtiot olivat kypsyneet aikuisiksi; väkivallalla uhkaaminen ja voimankäyttö olivat harvinaisia poikkeuksia, joita ehkä harrastivat entiset kommunistinationalistit Balkanin niemimaalla, mutta tämä ei uhannut Euroopan yleistä hyvinvointia.

Siellä täällä tuli kyllä vastaan poliittisia takaiskuja: vaalit eivät kaikissa maissa olleet aivan vapaita, jossain turvauduttiin väkivaltaan ja rikottiin ihmisoikeuksia maan rajojen sisällä, mutta turvallisuusarkkitehtuuri oli yhtä kaikki vakiintunut. Yksi sen ainesosista oli valtioiden oikeus valita kuulumisensa sopivaksi katsomiinsa ryhmittymiin, kuten EU:hun, Natoon, GUAMiin tai IVYyn. Etupiiri-käsite oli kuollut ja kuopattu. Tunnemme tämän maailmanjärjestyksen nimellä The Post-1991 Settlement.

Kyseessä on koko itsenäisyytensä palauttaneen Viron historian ajan pätenyt paradigma. Muuta emme tunne. Tämän paradigman puitteissa kävimme neuvottelut Venäjän armeijan joukkojen poistumisesta, kuuntelimme ET YJ:n suosituksia, kamppailimme itsellemme kutsun EU:hun, kävimme viisi vuotta jäsenyysneuvotteluita. Tämän paradigman puitteissa saimme Nato-maat yksi toisensa jälkeen vakuuttuneiksi siitä, että meilläkin on paikkamme liittoutumassa; jäsenyyttä silmällä pitäen rakensimme ja uudistimme Viron puolustusvoimat ja puolustusjärjestelmän. Olemme tämän paradigman lapsi, kasvatti ja menestystarina. Mitään muuta tai toisenlaista emme tunne. Kukaan ei tiedä eikä tunne sotienvälisen Viron paradigmaa. Kylmän sodan paradigman logiikan voimme vain olettaa – virolaiset eivät olleet sen suhteen päätöksentekijän asemassa.

Kahdeksantena elokuuta 2008 paradigma muuttui. The Post-1991 Settlement murskaantui.

Paradigmanmuutoksen koko olemusta ei vielä syyskuun 2008 alussa tiedä eikä tajua sen enempää Euroopan unioni, Nato kuin Virokaan. Onko Euroopan ja Naton arvopohjaisella ulkopolitiikalla tulevaisuutta? Mitä tarkoittaa pragmaattinen ulkopolitiikka uudessa tilanteessa? Eikö pragmatismi yhtä valtiota kohtaan ole omiaan haurastuttamaan arvopohjaista ulkopolitiikkaa muissa ulkosuhteissa? Onko Euroopan unionilla, joka ei uskalla vastustaa aggressioita Euroopan yhdessä osassa, enää sananvaltaa muissa ulkopoliittisissa kysymyksissä? Voiko pienimpään yhteiseen nimittäjään perustuvan ulkopolitiikan avulla puolustaa omia jäsenmaita?

Kukaan ei halua ajatella, että totunnaiseksi tullut kantilainen ikuisen rauhan paradigma ei ehkä enää toimi. Kukaan ei halua ajatella meloslaisten dialogia ateenalaisten kanssa. Me olemme ja elämme uudessa maailmassa.

Viron diplomatian uusi vaihe

Euroopan muuttunut turvallisuusparadigma edellyttää myös meiltä muutoksia ja valmiutta uudenlaiseen käyttäytymiseen. Missä määrin, mihin suuntaan ja kuinka kaikki tämä tapahtuu, siitä päättävät demokraattisessa valtiossa loppujen lopuksi äänestäjät. Sopeutumiskykyisen ja haluttuun lopputulokseen orientoituneen valtion on kuitenkin alettava pohtia näitä kysymyksiä vaaleja odottamatta.

Tarkastellessamme jälkikäteen Viron valtion kypsymistä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana voimme luonnehtia kulunutta aikaa vaikkapa lapsuudeksi tai – huipputeknologiasta tuttua metaforaa käyttäen – hautomojaksoksi. Viro onnistui kylmän sodan jälkeisellä, kansainvälisten suhteiden kannalta varsin levollisella kaudella tekemään oikeita, demokratian ja oikeusvaltion suuntaan vieneitä ratkaisuja. Tämän seurauksena Viro hyväksyttiin myös Euroopan unionin ja Naton jäseneksi.

Palatkaamme vielä esseen alussa esitettyihin mahdollisiin kehityssuuntiin. Ei tarvita kovin syvällistä pohdiskelua sen ymmärtämiseen, että mikä tahansa muu (ja itse asiassa usein helpompi) valinta – kuten korruptoitunut tai autoritaarinen postkommunistinen tie – merkitsisi meille tällä hetkellä huomattavasti huonompaa asiaintilaa itsenäisenä valtiona. Valtiot, jotka harhautuivat polulta, sortuivat sivuun liberaalin ja demokraattisen oikeusvaltion tieltä, ovat tätä nykyä vaikeuksissa.

Jäsenyys tärkeimmissä kansainvälisissä ryhmittymissä ei silti tarkoita, että Viron asema olisi nyt lopullisesti määritelty. Vaikka meistä välillä tuntuu, että EU:n ja Naton jäsenyys tarkoitti saapumista teleologis-hegeliläiselle päätepysäkille ja ikuisen rauhan alkua, tiedämme todellisuudessa, että muutos on toisenlainen. Nato ja EU ovat eläviä instituutioita; niiden hengissä pitämisestä meidän itsemme eloonjäämisen nimissä näyttää muodostuvan jatkuva kamppailu.

Viron diplomatia onkin nyt saapunut uuteen vaiheeseen, johon kuuluu myös prioriteettien uudelleenarviointi. Georgian ja Venäjän sota oli itsessään yhden aikakauden, yhden paradigman loppu ja toisen alku, mutta meille elintärkeiden instituutioiden, kansainvälisten järjestöjen ja niiden jäsenvaltioiden reaktiot antavat vakavaa ajattelemisen aihetta. Enemmänkin: niiden avulla voimme tehdä johtopäätöksiä vastaisen varalle.

Yhtäältä yksikään virolaisdiplomaatti ei saa unohtaa lordi Palmerstonin toteamusta: ”Valtioilla ei ole pysyviä ystäviä, niillä on vain pysyviä intressejä.” Toisaalta emme saa unohtaa sanontaa ”hädässä ystävä tunnetaan”. Vaikka monet meistä osasivat aavistella tai ennakoida eri maiden mahdollisia reaktioita 2000-luvun Euroopassa tapahtuvaan aggressioon, tiedämme nyt paljon paremmin, mikä voi odottaa Eurooppaa – ja meitä – kun erään kerran joudumme silmätysten vielä vakavamman tilanteen kanssa.

Näiden tietojen perusteella Viron on tarkasteltava diplomatiansa prioriteetteja ja toimintasuuntia. Olkaamme rehellisiä: näin on aika ajoin toimittava, vaikkei paradigma muuttuisikaan. Suurlähetystöverkoston rakenne, henkilökunnan sijoittuminen ulkopolitiikan eri osa-alueille, valtioiden ja toimintakenttien (talous, turvallisuuspolitiikka, Viron brändi) analysointi – nämä kaikki ovat asioita, joita on tarkasteltava uudelleen, varsinkin muuttuneessa tilanteessa. Edellä mainittu päätös olla nimittämättä lähettilästä Yhdysvaltoihin oli epäilemättä seurausta jostakin vuonna 1925 vallinneesta logiikasta, visiosta, käsityksestä tai priorisoinnista, mutta päätös olisi ehdottomasti pitänyt ottaa uuteen tarkasteluun vuonna 1930, 1933 tai viimeistään 1938. Maailma, kuten tiedämme, muuttuu, ja näiden muutosten arviointi antaa järkeville ja vastuuntuntoisille hallituksille eväät tarkastella ja korjata aiemmin tehtyjä päätöksiä uutta tilannetta vastaaviksi.

Merkittävintä korjausta kaipaa oma ajattelumme. Tämä ei koske vain diplomaatteja ja hallitusta, vaan myös median, elinkeinoelämän ja muiden alojen edustajia: ymmärtäkäämme, että vanhat lähtökohdat ja perusteet eivät enää päde. Tämän sisäistettyämme kykenemme jälleen erottamaan olennaisen merkityksettömästä, viljan lusteesta; kykenemme ymmärtämään, missä juuri nyt todellisuudessa olemme.

Vironkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Petteri Aarnos.

Vironkielinen artikkeli