Professori Heikki Ylikankaan puhe Viron juhlavuoden seminaarissa Helsingin yliopistossa 19.2.2008

19.02.2008

Professori Heikki Ylikankaan puhe Viron tasavallan 90. vuosipäivän juhlaseminaarissa Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa 19. helmikuuta 2008

Heikki Ylikangas

Eroja ja yhtäläisyyksiä Viron ja Suomen kohtaloissa

Tarkastelen seuraavassa eroja ja yhtäläisyyksiä Suomen ja Viron kehityksessä kohden itsenäistymistä. Se toteutui miltei samaan aikaan vuosina 1917 ja 1918. Kiinnitän huomioni vain eräisiin olennaisiin vaiheisiin.

Ensikatsannolla luulisi, että yhtäläisyys maiden historiassa olisi pitkälle menevää. Molemmat alueet siirtyivät ristiretkiaikana 1200-luvulla pysyvästi vieraan vallan alaisiksi – suomalaiset Ruotsin, virolaiset Saksalaisen ritarikunnan. Ruotsin suurvaltasodat alkoivat Baltiasta 1561 ja johtivat vuoteen 1629 ja Altmarkin rauhaan tultaessa siihen, että nykyisen Viron alue ja osia Vanhasta Liivinmaasta Väinäjokea myöten liitettiin kahtena provinssina Ruotsiin. Näin Viro ja Suomi kuuluivat saman valtion – Ruotsin - alaisuuteen karkeasti laskien 150 vuotta. Vuonna 1710 venäläiset valloittivat Itämeren maakunnat ja vuonna 1809 Suomen, joten maat joutuivat jälleen osiksi samaa valtiollista kokonaisuutta eli Venäjän keisarikuntaa – Viro kahdeksisadaksi ja Suomi sadaksi vuodeksi. Yhteinen valtiollinen mahti hallitsi siis näitä veljeskansoja suunnilleen 250 vuotta. Otaksuisi sen riittäneen yhdenmukaistamaan kehityksen ja häivyttämään erot.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Perustavanlaatuinen ja kauaskantoinen eroavuus maiden kehityksessä tuli näkyville jo viikinkiajan ryöstelyiden ja ristiretkiajan valloitusten yhteydessä. Eräelinkeinoja ja kaskeamista harjoittavat suomalaiset pääsääntöisesti väistyivät vihollisen tieltä, jättivät rannikot autioiksi ja siirtyivät sisämaahan, jonne syntyi vain löysiä muinaispitäjiä, ei korkeammanasteisia valtiollisia organisaatioita. Sellaisia ei tarvittu. Niinpä sitten Suomesta ei ole juuri mitään tietoja tehokkaasta vastarinnasta. Ruotsalaiset saattoivat miltei esteettä työntyä maahan ja kytkeä sen pitkän ajan kuluessa melko rauhanomaisesti valtansa alle.

Toisin oli Baltiassa laita. Siellä pelto muodosti talouden perustan jo esikristillisen ajan lopulla. Pelto pakotti niin hyvin yhteiskunnallisen järjestäytymisasteen korottamiseen omistuskiistain sääntelemiseksi kuin jäämään paikoilleen ja puolustautumaan. Tämän perussyyn vuoksi Baltiaan oli jo ennen ristiretkiaikaa kehittynyt väkirikkaita maakuntia, jotka kykenivät mobilisoimaan tuhansien miesten armeijoita. Niinpä Baltiassa riehuivat sodat 1200-luvun alussa 19 pitkää ja veristä vuotta.

Baltiassa voittaja – Saksalainen ritarikunta -  käyttäytyi voittajan tavoin. Se perusti kartanoita, moisioita, ja kaupunkeja, joihin muutti saksalaisia kauppiaita ja jotka kytkeytyivät mahtavaan Hansa-liittoon. Moisiot tuottivat viljaa, jota kaupungit – erityisesti Riika, Tallinna ja Tartto -  markkinoivat eteenpäin ja toimivat muutenkin Hansan idänkaupan keskuksina. Moisioitten omistajat ryhtyivät laajentamaan kartanoittensa viljelyalaa talonpoikaistilojen kustannuksella ja ohjaamaan kehitystä kohden maaorjuutta. Ahdistetut talonpojat hakivat suojaa kaupungeista, mistä sukeutui maaseudun saksalaisparonien ja kaupunkien porvareitten välille ankara kiista. Työvoimaa tarvitsevat kaupungit puolustivat niiden suojiin hakeutuneita, paronit koettivat muuttoa estää. Kun sitten Amerikan löytymisen jälkeen kansainvälisen kaupan painopiste siirtyi Itämereltä Atlantille ja Hansan voima hiipui, paronit perivät voiton. Virolaiset talonpojat alistettiin asteittain maaorjuuteen.

Jonkin aikaa näytti siltä, että Suomessa kävisi samoin. Ruotsin suurvaltasotien kiihdyttämänä aatelin valta kasvoi ja talonpojat alkoivat pelätä virolaisten säätyveljiensä kohtaloa. Osaltaan juuri tuo pelko johti 1590-luvulla talonpoikaisnousuun, nuijasotaan, joka kuitenkin sotaväen avulla verisesti kukistettiin. Sotaa seurasi aatelisvallan kausi, jonka aikana kaksi kolmasosaa tiloista joutui ylhäisaatelin alaisuuteen läänityksinä tai lahjoituksina. Talonpoikien asema heikentyi olennaisesti, mutta maaorjuutta ei silti Ruotsiin tullut. Sen ehkäisi viime kädessä Ruotsin kaupunkilaitoksen heikkous. Valtiojohtoinen järjestelmä suosi vain Tukholmaa eikä sen vetovoima riittänyt motivoimaan muuttokieltoa. Vihdoin 1680-luvulla talonpojat vapautuivat kokonaan maaorjuuden uhalta. Ruotsin aatelin heterogeenisuus vei siihen, että läänityksiä vaille jäänyt alhaisaateli ja aateliton virkakunta liittoutuivat alempien säätyjen kanssa ja tekivät Kaarle XI:sta itsevaltiaan, joka sitten toteutti liittoutuman tavoitteen: peruutti läänitykset ja lahjoitukset kruunulle.

Myös Ruotsin alaisessa Baltiassa olot kohentuivat. Tosin lähtötilanne oli äärimmäisen heikko. Suurvaltasodat vähensivät ja köyhdyttivät väestöä myös Suomessa, mutta Baltiassa, varsinaisella sotatantereella, ne aiheuttivat katastrofin. Sinne tänne risteilevät Ruotsin, Venäjän, Puolan ja Tanskan sotajoukot autioittivat aluetta niin, että asukasluku vajosi puoleen siitä, mitä se oli ollut ennen sotakautta. Sotien tauottua seurasi hämmästyttävän ripeä toipuminen; 1690-luvulla pahojen nälkävuosien edellä Viron asukasluku kohosi n. 350 000:een. Se jo kertoo siitä, että Ruotsin aika ennen suurta Pohjan sotaa koitui onneksi maalle. Tarttoon perustettiin 1630 Ruotsin lakeja noudattava hovioikeus, johon alioikeuksista saattoi vedota. Ruotsalainen virkamiehistö kontrolloi saksalaisaatelin vallankäyttöä, ja läänitysten peruutuksia pantiin toimeen osassa Ruotsin Baltiaa. Keskeisen balttiaatelin hallitsemisorganisaation, sen dominoimien maapäivien valtuuksia heikennettiin. Paronien valtaa ei kuitenkaan kyetty murtamaan eikä maaorjuutta lakkauttamaan.

Vuonna 1700 syttynyt suuri Pohjan sota aiheutti sekä Suomessa että Virossa laajamittaista tuhoa ja hävitystä, Virossa vielä pahempaan kuin Suomessa. Se vei myös veljeskansat osin eri teille. Kaakkoisosa Suomesta siirtyi Venäjän hallintaan, samoin Ruotsin omistukset Baltiassa. Muu Suomi jatkoi Ruotsin alaisuudessa ja koki selkeän käänteen valoisampaan suuntaan. Väestömäärä tasaisesti nousi, varallisuus hiukan hitaammin kohentui. Vallankäyttö siirtyi joksikin aikaa kokonaan nelisäätyisille valtiopäiville, joilla myös talonpojat olivat edustettuna. Kustaa III:n valistunut itsevaltius leikkasi valtiopäivien valtaa, mutta tärkeimmät ratkaisut jäivät Venäjän vallan kauteen saakka yhä niiden päätäntään.

Virossa kansa ei päässyt osallistumaan valtiolliseen päätöksentekoon. Hallinnollisesti kehittymätön Venäjä ei kyennyt liittämään Itämeren maakuntia valtiollisten organisaatioittensa alle, kun tehokkaita instituutioita siihen tarkoitukseen yksinkertaisesti puuttui. Se luovutti 1710 uudestaan vallan aatelin maapäiville, jotka tekivät päätöksiä paikallistasoa myöten venäläisten kuvernöörien niihin juuri puuttumatta. Aatelin vanhat oikeudet palautettiin ja maaorjuus syventyi niin, että alustalaistalonpoikia voitiin myydä ilman perhettä ja maata. Ainoa etu oli pitkä rauhankausi, jonka puitteissa jälleen näyttäytyi Viron kansan ilmeinen kyky toipua nopeasti pahoistakin kohtaloniskuista.

Kun Suomi liitettiin Napoleonin sotien seurauksena 1809 Venäjään, vaikutti siltä, että juopa Suomen ja Viron välillä entisestään levenisi. Suomi sai sisäisen itsehallinnon, autonomiseksi kutsuttavan, Viro jatkoi kahtena kuvernementtina saman keisarikunnan osana. Käytännössä eroavuutta kavensi se, että Suomessa valtiopäiviä ei kutsuttu vuosien 1809 ja 1863 välisenä aikana koolle vaan valtaa käytteli korkea aatelinen virkamiehistö, osin balttiaatelin vallankäyttöön vertautuen. Sitä paitsi Aleksanteri I:n reformipolitiikka ulottui myös Baltiaan sikäli, että maaorjuus henkilötasolla kumottiin ja talonpojista tuli moisioitten vuokralaisia. Hämmästyttävää oli, että Virossa saatiin aikaan oppivelvollisuus jo 1810-luvulla.

Olennaisin yhteiskunnallinen eroavuus Suomen ja Viron välillä 1800-luvun oloissa oli eliitin asema. Saksalaisvalta Virossa muodosti suljetun linnakkeen, raja viroa puhuvaan kansaan oli äärimmäisen jyrkkä. Talonpoikien itsenäistyminen eteni vitkallisesti ja vielä 1914 puolet viljelysmaasta oli moisioitten omistuksessa. Suomessa säätyläistö oli hajanaisempi, tosin ruotsin kielen yhdistämä. Tästä seurasi, että kansallinen herääminen käynnistyi Suomessa aikaisemmin kuin Virossa. Suomessa maaseudulle sijoittuva virkamiehistö ja liike-elämään kiinnittyvä säätyläistön osa ryhtyi jo 1820-luvun alkutaitteessa taisteluun korkean aatelisvoittoisen byrokratian etuoikeuksia vastaan ottaen oikeuttimekseen suomen kielen syrjityn aseman. Kyse oli siis varhaisimmasta tyypiltään modernista poliittisesta oppositiosta. Virossa kansallinen liike keskittyi yhteiskunnallisen tasa-arvon toteuttamiseen – siis saksalaiseliitin oikeuksien murtamiseen - , vaikkakaan viron kieltä ja kulttuuria ei toki unohdettu. 1800-luvun puolimaissa lukutaito oli Virossa verrattomasti yleisempää kuin Suomessa, johon saatiin nopeassa tahdissa suomenkielisiä oppikouluja, Viroon vastaavia ei saatu. Tietty säännönmukaisuus leimasi kansallisen liikkeen vaiheita molemmin puolin Suomenlahden, vaikka se tuli ilmi eri ajankohtina. Kummassakin tapauksessa liike vetosi – aluksi menestyksellä – keisarivaltaan, joka halusi heikentää eliitin asemaa. Toisaalta etuoikeutettu eliitti taisteli oppositiota vastaan leimaamalla sen kärkimiehet poliittisiksi kumouksellisiksi. Osoittautui, että tämä taktiikka painoi keisarivallan päätöksissä eniten.

Aleksanteri II:n, Venäjän ensimmäisen varsinaisen valistushallitsijan noustua 1855 valtaistuimelle, hallinnollinen ero Baltian ja Suomen välillä alkoi kasvaa. Keisari salli Suomessa valtiopäivien säännöllisen kokoontumisen ja kaikkialla markkinatalouden toteuttamisen, jotka molemmat koituivat virkamiesten mahtiaseman heikennykseksi ja kansan poliittisten oikeuksien laajennukseksi. Kansalliset liitteet etenivät muutaman vuoden rinta rinnan poliittisessa suojasäässä. Suomessa J.V. Snellmanin, toisen kansallisen herätyksen johtohahmon, onnistui hankkia keisarin allekirjoitus vuoden 1863 kieliasetukseen, joka teki suomen kielestä 20 vuoden odotusajalla tasavertaisen ruotsin kielen kanssa. Lyhyellä tähtäimellä se oli suuri voitto fennomaaneille, pitemmällä tähtäimellä nimenomaan ruotsinkielisille. Virossa ratkaisu kielestä lykkääntyi saksalaiskerrostuman kovan vastarinnan vuoksi itsenäisyyden aikaan. Koska silloin oli valta kansallisella parlamentilla, se teki enemmistöpäätöksellä virosta pääkielen ja vähemmistökieliä puhuville myönnettiin vain rajoitettu kulttuuriautonomia. Näin olisi epäilemättä käynyt myös Suomessa, jos päätös kielestä olisi tehty vasta itsenäisyyden aikana. Pysyväksi muistomerkiksi Suomen ja Viron kansallisten liikkeiden yhdensuuntaisuudesta ja niiden myötämäestä Aleksanteri II:n aikana jäi J.V. Jansen viroksi sanoittama, Fredrik Paciuksen säveltämä Maamme-laulu, jonka kantaesitys tapahtui Viron ensimmäisillä laulujuhlilla 1869. Siitä tuli myösViron kansallislaulu "Mu isamaa".

Viron ja Suomen itsenäistymisprosessi sisälsi niin ikään sekä yhtäläisiä että erottavia piirteitä. Lopputulos erosi merkittävästi siinä suhteessa, että Suomeen rakennettiin luja toimeenpanovalta, sen keskuksena tasavallan presidentin laajat valtaoikeudet. Virossa päädyttiin yhtä vahvaan parlamentin valtaan ja sitä myöten heikkoon toimeenpanovaltaan. Kehitys Virossa vastasi kehitystä muissa keisarivallasta eroon päässeissä valtioissa Weimarin Saksa mukaan lukien. Kaikissa niissä vallan viisareita käännettiin parlamenttien hyväksi, jotta demokratia, kansanvalta, vihdoinkin toteutuisi. Suomi siis edusti poikkeusta säännöstä, miksi?

Siksi, että Suomessa käytiin keväällä 1918 todellinen sisällissota, jossa hallituksen joukot perivät Saksan tuella voiton. Neuvosto-Venäjä toimitti kyllä aseita kapinaan nousseelle vanhan SDP:n äärisiivelle ja Venäjän armeijan vapaaehtoisia astui kapinallisten riveihin, mutta virallisesti Neuvosto-Venäjä ja Suomi eivät olleet sodassa keskenään. Vasemmiston uhkan torjumiseksi myös vastaisuudessa toimeenpanovaltaa vahvistettiin eduskunnan kustannuksella. Se teki Suomesta poikkeuksen.

Viro ajautui sekin sotaan Saksan armeijan vihdoin marraskuussa 1918 pyydettyä ympärysvalloilta aselepoa ja poistuttua Baltiasta. Virossa oli kuitenkin toisin kuin Suomessa kyse ennen muuta vapaussodasta, siis sodasta Neuvosto-Venäjää vastaan. Neuvostojoukkojen hyökkäys eteni jo marraskuun lopulla 1918 Tallinnan porteille saakka ja virolaisbolshevikit julistivat maan Pietarista käsin 29.11.1918 sosialistiseksi neuvostotasavallaksi, jonka neuvostohallitus oitis tunnusti. Konstantin Pätsin johtama Viron väliaikainen hallitus pyysi apua Suomesta, joka lähettikin maahan 3700 miestä. Helmikuussa 1919 saatiin venäläisjoukot ja niihin liittyneet virolaiset äärivasemmistolaiset työnnetyksi Viron itärajan taakse. Juuri siksi, että Virossa oli kyse enemmän vapaus- kuin sisällissodasta Viron hallitusmuotoon jäi muiden keisarivallasta vapautuneiden maiden tavoin parlamenttivetoinen painotus.

Kuvattu eroavuus johti kauaskantoisiin seurauksiin. Kun Neuvostoliitto osoittautui pysyväksi ja kun sen johto omaksui kommunistiseen maailmanvallankumoukseen tähtäävän politiikan, parlamenttivetoiset valtiot joutuivat kaikkialla vaaravyöhykkeeseen. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus avasi niissä ovet kommunistien vaikutusvallan kasvulle. Seurauksena oli oikeistoradikalismin nousu; halu kaventaa äänioikeutta kommunismin etenemisen patoamiseksi. Ihmiset joutuivat valitsemaan, kumpaa äärilaitaa tukisivat. Vaaka kallistui kaikissa itäisen ja eteläisen Euroopan maissa sekä lopulta Saksassakin oikeistovoimien eduksi ja monipuoluejärjestelmän häviöksi. Suomessa eduskuntavaltainen struktuuri kesti, kun suurivaltainen tasavallan presidentti asettui sitä P.E. Svinhufvudin hahmossa päättävästi tukemaan. Vain kommunistinen puolue kiellettiin 1930. Virossa kävi toisin. Siellä seurattiin yleistä kaavaa ja siirryttiin 1930-luvulla Konstantin Pätsin johtamaan yksipuoluejärjestelmään.

Kun tarkastelee Viron ja Suomen itsenäistymiseen johtanutta historiaa kokonaisuutena, vaikuttaa siltä, että Viron tie kohden vuotta 1918 oli mutkallisempi ja syvempien laaksonpohjien kautta kulkeva kuin Suomen. Viro sijaitsi Suomea lähempänä Euroopan kansojen vakiintuneita hyökkäysuria ja sai maksaa siitä. Sodat verottivat sen väestöä pahoin ja maan sijaintiin liittyvistä syistä esimerkiksi venäläistämiskausi alkoi Virossa puolentoista vuosikymmentä aikaisemmin kuin Suomessa. Virolaiset tosin osoittivat aina kerrassaan harvinaista kykyä toipua nopeasti kovista kohtaloniskuista, mutta maantieteelle Viro ei voinut mitään sen enempää kuin Suomikaan. Sijainnin ohella toinen merkittä vertailumaiden kehitystä erotteleva tekijä oli Viron saksalaiseliitin asema. Se muodosti yhteiskuntaan lujan suljetun linnakkeen, josta ei ollut kelvollisia laskusiltoja ulos eikä tehokkaita vaikutuskanavia sisäänpäin. Saksalaisaateli orjuutti satoja vuosia Viron kansaa ja jarrutti sen kansallisen kulttuurin nousua. Moisiot kasvattivat maattoman maatalousväestön määrää ja radikalisoivat sen poliittisia mielipiteitä. Kuitenkin virolaiset kaikkien kolhujen ja toisiaan seuraavien kohtaloniskujen paineessa säilyttivät perinteessään muiston varhaisesta vapaudestaan ja siihen liittyvän odotuksen sen kerran tapahtuvasta paluusta. Niin kuitenkin tapahtui. Siitä ovat todisteena 24.2.1918 annetun – yhden päivän voimassa olleen - itsenäisyysjulistuksen sanat siitä, että 700 vuotta sitten menetetty itsenäisyys otettaisiin takaisin ja saatettaisiin jälleen voimaan. Muistoa vuosisatojen takaisesta vapaustaistelusta ei siis ollut unohdettu.

Tässä katsannossa tärkein erottava virstanpylväs veljeskansain kehityksessä kohden itsenäistymistä oli sittenkin viime kädessä 1200-luvulla tapahtuneen valloituksen erilaisuus. Se synnytti yhtäältä saksalaisherruuden mutta iskosti toisaalta perinteessä sitkeästi säilyneen muiston ankarasta vastarinnasta valloittajan torjumiseksi. Nuo saman ilmiön molemmat olennaispiirteet ulottivat vaikutuksensa Viron itsenäistymiseen saakka ja jopa sen ohikin. Tähän verrattuna ei ole ihme, että muisto vapaasta Virosta säilyi elävänä ne viisi vuosikymmentä, jotka Viro oli miehitettynä vuoden 1940 jälkeen. Mitä on puolen vuosisadan odotus seitsemän vuosisadan rinnalla? Ei paljon mitään.