Eesti English
Suomi
Puheet ja kirjoitukset »

Viron tasavallan presidentti Toomas Hendrik Ilves Helsingin yliopistossa 14.3.2007

14.03.2007

Viron tasavallan presidentti Toomas Hendrik Ilves

Helsingin yliopistossa 14.3.2007

 

Arvoisa Suomen tasavallan presidentti,

herra kansleri,

herra rehtori,

hyvät naiset ja herrat,

 

Minulle on suuri ilo ja suuri kunnia saada puhua teille kunnianarvoisan Helsingin yliopiston pylväsrivistön keskeltä. Ja tehdä se viroksi.

 

Tämä on huomion arvoista kolmesta syystä.

Ensinnäkin juuri 14. päivänä maaliskuuta, 206 vuotta sitten, syntyi ensimmäinen viron kielellä kirjoittanut kirjailija, Kristjan Jaak Peterson, ja hänen syntymäpäiväänsä juhlitaan Virossa äidinkielen päivänä.

 

Toinen syy on maidemme läheisyys: Suomi on ainoa maa, jossa Viron presidentti voi vaihtaa kollegansa kanssa ajatuksia viron kielellä.

 

Ja kolmanneksi, pidän kunniana ja kaikin puolin soveliaana, että minulle on annettu mahdollisuus puhua täällä tänään, Helsingin yliopiston kunniatohtorin ja virolais-suomalaisten suhteiden suurmiehen, presidentti Lennart Meren kuoleman ensimmäisenä vuosipäivänä.

 

Mainitsemistani syistä viimeistä ei varmastikaan voi pitää ilahduttavana.

 

Mutta tänään täällä, yliopistossa, se on kuitenkin akateemisesti ja filosofisesti oikea peruste. Tarkemmin sanottuna se on suorastaan ontologisesti oikea. Lennart Meri nimittäin kuului niihin, jotka vaikeina vuosikymmeninä muistuttivat Virolle, kuka Viro on, mikä se on. Lennart Meren taito elää täysin tosienlaisen henkisen sisällön omaavassa Virossa kuin häntä tuolloin ympäröinyt maailma oli, on johtanut siihen, että Meren Viro on minun nykyinen kotimaani parhaassa todellisessa muodossaan, vapaa ja henkevä.

 

Oppiakseen tuntemaan itsensä ihmisen on verrattava itseään johonkin toiseen. Rousseaun mukaan ihmisestä tuli ihminen hetkellä, jolloin hän huomasi oman varjonsa. Kansa puolestaan tiedostaa useimmiten itseytensä havaitessaan toisen kansan itsensä rinnalla. Tai takanaan, oman kansansa aikojen alussa.

 

Presidentti Lennart Meri kävi etsimässä ja löytämässä meille yhteistä ontologista toista Siperiassa saakka, aivan kuten Matias Castrén sata vuotta ennen häntä. Uskon, että samalle vaellukselle on lähtijöitä vielä sadan vuoden päästäkin. Toivon, että heitä vastassa ovat suomensukuiset ihmiset, eivät öljynporaustornit.

 

Virolaiset, Lennart Meri mukaan lukien, ovat aina löytäneet tämän toisen myös lähempää. Juuri täältä, Suomenlahden takaa, alueelta, jota hän on harvinaisen osuvasti kuvaillut: ”Meren ääretön syli, yhtä aikaa vihamielinen ja vieraanvarainen, torjuva ja kutsuva, salamyhkäisempi kuin metsä, kotoisampi kuin tähtitaivas, yhden maailman loppu ja vielä suuremman alku.”

 

En tiedä, kuinka kauaksi historiaan yhteytemme yltävät. Ennen kuin iämerensuomalaisia alettiin sulauttaa ja tuhota, meidän kansojemme asuma-alue ylsi koko Suomenlahden ympäri. Tämä tosiasia sekä kielisukulaisuutemme viittaavat yhteisiin alkujuuriin. Historiantutkija Matti Klinge suorastaan esittää, että olemme joskus muodostaneet yhteisen merivaltion.

 

Mutta me tunnistamme toisemme myös Viroksi ja Suomeksi jakautuneina, tunnistamme toisemme omassa itsessämme. Kansanrunoudessamme käytetään samaa nelipolvista trokeeta, jota me kutsumme regivärssiksi, te kalevalamitaksi. Kalevipoegin ja Antero Vipusen yhteisten motiivien tunnistamiseen ei tarvita pitkälle kehittynyttä kirjallista vaistoa. Meillä on ikimuistoinen juhannus- ja saunakulttuuri. Yhteistä on ollut myös kuulumisemme vieraiden vallanpitäjien alaisuuteen: olemme molemmat kuuluneet sekä Ruotsille että Venäjälle.

 

Ja jos kulttuureihin pätee sama viisaus kuin ajatukseen, että myös omalla kielellä voi tulla valtioksi, on selvää, että vuosien saatossa olemme saaneet toisiltamme tukea ja ymmärtämystä, löytäneet toisistamme avun ja liittolaisen. Alussa jo mainitun kansankulttuurin keräämisestä ja tutkimisesta – teillä oli Elias Lönnrot, meillä Friedrich Reinhold Kreutzwald. Kaksi lääkäriä, kaksi toisiaan auttavaa tiedemiestä, joiden työ loi kansoille peruskiven, jota ilman kahta itämerensuomalaista kansallisvaltiota ei olisi syntynyt.

 

Vuonna 1816 entinen Tallinnan kaupunginarkkitehti Carl Ludvig Engel, joka oli kutsuttu Helsinkiin suunnittelemaan suuriruhtinaskunnan uutta pääkaupunkia, toi Virosta mukanaan suomalaisille tuntemattoman rakennusmateriaalin, kalkkikiven. Siitä on tehty myös yliopiston päärakennuksen lattiat. Parhaat asiat löytävät aina tiensä yli Suomenlahden.

 

Luontevaa ja jokapäiväistä on myös kanssakäyminen kahden itämerensuomalaisen kansan kesken, siihen ei tarvita juhlapuheita tai mainoksia. Suomessa asuu 22 500 virolaista, yli 2000 suomalaista on valinnut vakituiseksi asuinpaikakseen Suomenlahden etelärannan. Päivittäin he antavat asuinmaansa ihmisten käyttöön parasta, mitä heillä on tarjottavanaan: omia erikoistaitojaan, esikuviksi kelpaavia tapojaan, toisenlaista elämänkokemustaan – ja rikastuttavat näin omaa ympäristöään, Suomen ja Viron yhteiskuntia. Mikä vielä tärkeämpää, he tekevät yhteiskunnistamme suvaitsevampia. He tekevät meistä molemmista parempia.

 

Mutta tässä ei ole mitään uutta. 24 kilometrin päässä kotoani Etelä-Viron Mulgimaalla syntyi Ella Murrik, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Hella Wuolijokena. Hänen lapsenlapsensa on nyt Suomen ulkoministeri. Omassa kotitalossani syntyi isoisäni vanhempi veli Hans Rebane, Viron ulkoministeri, joka ollessaan lähettiläänä vuosina 1931–1937 rakennutti Virolle Helsinkiin lähetystötalon – saman rakennuksen, johon Viro miehityksen jälkeen palasi.

 

Tämä johtaa ajatukseni valtioidemme ja kansojemme sijaintiin. Eurooppa, kyllä. 1100-luvun kolmannella neljänneksellä, samoihin aikoihin, kun Ruotsin suunnalta lähdettiin ensimmäiselle ristiretkelle Suomeen, lyypekkiläiskauppiaat löysivät tien Väinäjoen suulle, Liivinmaan sydämeen. Siitä lähtien henkinen ja myös fyysinen kotimme on ollut eurooppalainen sivilisaatio.

 

Näin ollen on virheellistä ja jopa vaarallista sanoa esimerkiksi Brysselin-matkasta: lähden Eurooppaan. Tai: kävin Euroopassa. Itämeren itäranta on ollut osa Eurooppaa yli 800 vuotta, silloinkin, kun poliittinen Eurooppa on pakon edessä joutunut sieltä muutamaksi onnettomaksi hetkeksi poistumaan.

 

Oman ja vieraan sekä niiden yhteyden ymmärtämisestä on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Paikkansapitävästi on osoitettu, että oma hahmottuu parhaiten verrattaessa sitä vieraaseen. Virolaisilla ja suomalaisilla vieras on ollut lähellä. Asumme suuren, vieraan, usein pelottavan Venäjän naapurissa. Karhun kainalossa, kuten suomalaiset sanovat.

 

Naapuri on historian saatossa ollut väliin aggressiivinen, väliin sisäisten ongelmiensa riivaama. Välillä se on kiinnittänyt erityishuomionsa itään tai etelään; välillä tuntuu, että sen länsinaapuri – miettikääpä vain meidän kokoammme! – on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenen suurin ongelma ja turvallisuusuhka.

 

Absurdia, tai ainakin absurdiin vivahtavaa, sanotte? Kyllä, mutta tällaisella naapuruudella on ollut meihin vaikutuksensa. Se on saanut meidät tarkastelemaan itseämme naapurin kautta, määrittelemään itsemme negaation avulla. Muistattehan: ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla.

 

Suuri naapuri on vaikuttanut yhteiskuntiimme, ja se on tehnyt sitä enemmän kuin haluaisimme. Virolainen kirjallisuusmies Enn Soosaar kuvaa hiljattain ilmestyneessä esseessään Isä ja poika neuvostoajan jälkeensä jättämää perintöä harvinaisen täsmällisesti:

 

”Se ideologinen manipulaatio, jolla syvennettiin ihmisten kyynisyyttä ja vapautettiin heidät moraalisesta vastuusta, on jättänyt suurelle osalle ihmisistä pysyvän jäljen tajuntaan.”

 

Avainsanat ovat moraalisesta vastuusta vapauttaminen. Kuunnellaanpa vaikka niitä perusteita, joilla neuvostojärjestelmän käskyjen täyttäjät tai järjestelmään sopeutuneet jälkikäteen puolustavat toimintaansa. Minua käskettiin. Minulle ei ollut valinnan mahdollisuutta. Jos en minä olisi tehnyt, joku toinen olisi, ja vielä pahemmin. Kaikkihan niin tekivät. Jos halusi saavuttaa jotain, niiden sääntöjen mukaan oli toimittava. Jos halusi hoitaa asioita Moskovan kanssa, piti pimittää todellinen itsensä. Ja niin edelleen.

 

Yksipuoluejärjestelmässä puolueeseen liittyminen edellyttää keskimääräistä suurempaa epärehellisyyttä, kirjoitti nobelisti Joseph Brodsky. 1900-luvun synkkien vuosikymmenten valintoja on tarkasteltava juuri tällaisen moraalisen prisman lävitse. Oikean ja väärän tunnistaminen, rehellisyys ja epärehellisyys ovat jokaisen yksilön omia moraalisia valintoja. Eikä tämä jätä sijaa keskusteluille: ellen minä olisi, niin muut kyllä. Sijaa ei liioin jää puolustelulle: muutkin tekivät niin.

 

Hyvät naiset ja herrat,

 

jotkut virolaiset tuttavani kutsuvat Suomea ihannevaltioksi, jossa he itsekin haluaisivat asua. Miksi? Koska Suomessa on vielä kosolti jäljellä sitä, mitä Viro – kuten kaikki muutkin maat – tarvitsee enemmän. Tarkoitan oman identiteetin tiedostamista, ehdotonta isänmaanrakkautta, solidaarisuutta, turvallisuutta.

 

Neljän tuulen maa Suomi, jossa viime vuosisadalla käytiin sisällissota, talvisota ja jatkosota, käsittelee jatkuvasti historiaansa. Koettuja vääryyksiä ei ole unohdettu. Menneisyyttä ole käytetty lyömäaseena, vaan oppikirjana. Traagisen elämänkohtalon kokenut Risto Ryti, joka oli Suomen presidentti maan historian vaikeimpina vuosina, valittiin pari vuotta sitten toiseksi suosituimmaksi suomalaiseksi heti marsalkka Mannerheimin jälkeen.

 

Historiantutkija Seppo Zetterberg on sanonut, että historioitsijalla täytyy olla lääkärin etiikka. Tämä pitää paikkansa. Kuitenkin voimme nähdä maailmassa maita – vieläpä lähellä omia rajojamme – jotka eivät uskalla edes katsoa potilastaan eli historiaansa, tai ovat valmiita antamaan potilaalle tahallaan väärän diagnoosin ilman että edes vilkaisevat häntä. Tällaista käytöstä voi sanoa kuvaannollisesti omalta historialtaan piiloutumiseksi ja vähemmän kuvaannollisesti moraaliseksi tyhjyydeksi.

 

Me, virolaiset ja suomalaiset, emme tee niin. Maailmassa tai maailmankirjallisuudessa tuskin on toista sotilasta, joka alikersantti Lahtisen tavoin ajattelee vanhan rajan ylittäessään: ”Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme.”

 

Hyvät naiset ja herrat,

 

Viro ja Suomi olivat 1930-luvun lopun tai 1940-luvun alussa kuin historian oppikirjan lukukappale, jossa kerrotaan, minkä arvoinen oli pienten valtioiden puolueettomuus toisessa maailmansodassa. Se puolueettomuus oli arvotonta, suurten poljettavissa ja kuristettavissa.

 

Viro, jonka yhteiskunnallisessa elämässä vallitsi vuoden 1940 edellä niin sanottu vaikenemisen aika, osoittautui erityisen heikoksi. Kiusaantuneena luen lähetystön lähetin Endel Kingon muistelmista, kuinka Viron Suomen-lähettiläs Aleksander Warma lausui talvisodan loppupäivinä kartan äärellä, että Viro teki viisaasti solmiessaan tukikohtasopimuksen Neuvostoliiton kanssa, sillä se ei menettänyt yhtä paljon maata kuin Suomi.

 

Mitä lyhytnäköisyyttä, mitä näkemyksen puutetta!

 

Vielä kiusaantuneemmaksi tunnen oloni, kun ajattelen Viron hallituksen Neuvostoliitolle luovuttamia lentokenttiä, esimerkiksi Kuusikua, josta punatähtiset pommikoneet nousivat kylvämään pommeja Etelä- ja Länsi-Suomeen.

 

On tuskallisella tavalla opettavaista tietää, että Viro oli ennen sotaa tehnyt itse ensimmäiset sitä demokratiasta loitontavat myönnytykset. Sen vuoksi meiltä saattoi viedä vapauden nopeasti ja täydellisesti. Olen surullinen siitä, että tuolloinen Viro oli niin heikko, ettemme voineet seistä arvokkaasti itseään puolustavan Suomen rinnalla.

 

Samalla olen ylpeä niistä 60 virolaisesta, jotka Viron tuolloisten vallanpitäjien uhallakin lähtivät talvisotaan, ja niistä melkein 3500 vapaaehtoisesta virolaisesta, jotka kuuluivat jatkosodassa Suomen armeijaan. He muodostivat 10 % Suomen merivoimien miesvahvuudesta ja koko 200. jalkaväkirykmentin. Jatkosodassa kaatui ainakin 180 Suomen-poikaa, suurin osa hengissä selvinneistä palasi Viron rintamalle.

 

Mutta osa Suomeen jääneistä virolaismiehistä luovutettiin sodan päätyttyä Neuvostoliitolle. Siellä he joutuivat rankaisutoimenpiteiden uhreiksi. Politiikka perustui tuolloin maantieteeseen, kuten Paasikivi sanoi, ja sellaisena tilanne pysyi puoli vuosisataa.

 

Mitä voi oppia jalkojen alle tallatusta tai kuristetusta puolueettomuudesta? Viron vastaus on kuuluminen Euroopan unioniin ja Natoon. Viron vastaus on liittolaisten etsiminen ja yhteinen panostus yhteisen turvallisuuden kehittämiseen.

 

Me Virossa olemme päättäneet näitä valintoja tehdessämme, ettemme anna Siperian opettaa, vaan päätämme asioista itse ja toisella tavalla. En nyt tarkoita niitä Siperian opetuksia, joita kävivät etsimässä Matias Castrén ja Lennart Meri, vaan niitä, joita saivat toisen maailmansodan jälkeen kymmenet tuhannet virolaiset. Ne opetukset voi tiivistää yhteen sanaan: pelko. Mutta pelko on huono tiennäyttäjä, ja pelätessään virolaiset tunsivat samalla, että kerran valloilleen päässyttä pelkoa on vaikea pysäyttää. Niin me emme halunneet emmekä halua elää.

 

Hyvät naiset ja herrat,

 

lordi Palmerstonin lausahdus on kuuluisa ja usein siteerattu: ”Valtioilla ei ole pysyviä ystäviä, niillä on vain pysyviä intressejä.” Brittiläisen imperiumin kukoistusajan ulkopolitiikan johtajalla oli ehkä varaa tällaiseen kyynisyyteen. Mutta katsokaamme lähemmäksi ja kysykäämme itseltämme: päteekö sama Suomen ja Viron välillä? Päteekö sama nykyään Euroopan unionin jäsenmaiden välillä?

 

Euroopan unionin horisontissa meidän, Viron ja Suomen, on kohdistettava katseemme erityisen täsmällisesti. Meidän on erityisen huolellisesti seurattava, vaalittava ja edistettävä sitä, mikä on meille olennaista yhteisessä eurooppalaisessa kodissamme.

 

Tunnustakaamme, että Eurooppa on jumiutunut paikoilleen. Euroopan unionin laajentuminen – paras ja tehokkain keino demokratian viemiseksi uusille alueille, oikeusvaltion periaatteiden ja käytännön viemiseksi uusille alueille – näyttää pysähtyneen joksikin aikaa. Me, virolaiset, olemme saaneet tuntea nahoissamme, mitä tarkoittaa demokratian puuttuminen: se tarkoittaa olematonta sananvapautta, olematonta oikeusvaltiota. Me tiedämme varsin hyvin, kuinka näitä arvoja voi horjuttaa ja mitä tarkoittaa niiden puuttuminen ihmisten elämästä.

 

Arkitotuutena on levinnyt väite, että Euroopan unioni on ”eliitin projekti”, mutta minä haluan päinvastoin vakuuttaa, että juuri Eurooppa on se, mitä demokratian puutteesta kärsivät kansat haluavat. Mikä olisi Euroopalle parempi mahdollisuus projisoida ”pehmeää valtaansa” omien rajojensa ulkopuolelle kuin Itä-Euroopan kansojen halu elää demokraattisessa oikeusvaltiossa? Mikä olisi vaarallisempaa oligarkeille ja autoritaarisille hallituksille kuin eurooppalaiset arvot?

 

Kuinka voimme ajatella, että meillä olisi käytössämme ylipäätään  minkäänlaisia ulkopoliittisia keinoja esimerkiksi Kosovon tilanteen ratkaisemiseksi, jos sanomme serbeille, että Eurooppa tarvitsee Ahtisaaren suunnitelman toteutumista, se on ainoa järkevä ratkaisu, mutta te ette saa meiltä siitä hyvästä mitään?

 

Jumiutumista voi havaita myös Euroopan sisällä. Viro ja Suomi ovat yhdessä 16 muun jäsenvaltion kanssa ratifioineet sopimuksen Euroopan perustuslaista. 27 jäsenvaltion Eurooppa ei yksinkertaisesti enää toimi niillä säännöillä, jotka soveltuivat kuudelle jäsenvaltiolle. Mutta perustuslain problematiikasta on tullut Ding an sich: Eurooppa ei kykene sopimaan siitä, miten asioista sovitaan.

 

Haluaisin tässä yhteydessä toistaa ja korostaa, että Viro on tukenut voimakkaasti Saksaa, joka on etsinyt ulospääsytietä umpikujasta ja halunnut puhaltaa uutta henkeä Euroopan perustuslakiin.

 

On selvää, että Euroopan unioni – puoli miljardia asukasta, 27 maata – ei voi ankkuroitua nykyisiin päätöksentekomekanismeihinsa. Eikä se ankkuroidukaan. Menetelmät, jotka soveltuivat heikon ja löyhän vapaakauppa-alueen kuudelle perustajavaltiolle, eivät toimi suuressa ja vahvassa poliittisessa yhteisössä. Pienen pääministeriryhmän keskinäisiin sopimuksiin perustuvat linjanvalinnat eivät enää toimi.

 

Halvautuminen, joka aiheutuu päätöksentekokyvyn puutteesta, olkoon kyse energiapolitiikasta tai palvelumarkkinoiden vapauttamisesta, muuttuu väistämättä mahdottomaksi olotilaksi. Jotakin tehdään varmasti. Euroopan unioni on jo puolen vuosisadan ajan ollut jäsenilleen taloudellisesti niin tärkeä, ettei sen anneta pysähtyä. Yli kymmenen vuoden ajan se on ollut myös poliittisena yhteisönä niin menestyksekäs, ettei sen anneta kompastua päättämättömyyteensä. Kysymys on vain siitä, mihin ryhdytään.

 

Perustuslailliselle sopimukselle on, kuten tiedämme, esitetty vaihtoehtoja. On puhuttu niin sanotusta suurten jäsenvaltioiden eli Directoire-Euroopasta, jonka puolesta vastikään puhui Euroopan komission varapuheenjohtaja Günter Verheugen, ja joka on jo joiltakin osin toiminnassa G6-maiden ennakkotapaamisten muodossa esimerkiksi sisä- ja oikeusasioissa. Tässä mallissa suuret jäsenvaltiot kokoontuvat keskenään päättämään toimintalinjoista ennen kuin muut maat alkavat käsitellä koko asiaa.

 

On muitakin mahdollisuuksia. Belgian pääministeri Guy Verhofstadt on kirjassaan Euroopan Yhdysvallat esittänyt ajatuksen Euroopan jakautumisesta kahteen eri nopeudella etenevään vyöhykkeeseen. Jakolinja kulkisi euron käyttöön ottaneiden ja muiden maiden välistä. Sinällään on looginen ajatus, että tukevalla perustalla – yhteisvaluutalla – seisovien maiden ryhmä alkaisi kehittää tiiviimpää yhteistyötä myös muilla alueilla.

 

Voimme helposti kuvitella, että yhteisen valuutan pohjalta ryhdytään täysin loogisesti rakentamaan esimerkiksi yhteistä veropolitiikkaa. Mutta jos euroalueelle syntyy tai sille luodaan omaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tai energiapolitiikkaa, euroalue saa väistämättä myös turvallisuuspoliittisen ulottuvuuden. Varmasti ja erityisesti se koskee niitä, jotka ovat euroalueen ulkopuolella.

 

Aikana, jolloin Maastrichtin kriteereihin nojautuen päätetään koko Euroopan unionin inflaatiotason perusteella, kuka voi ottaa euron käyttöön ja kuka ei, ajatus kahdesta nopeudesta on varsin epämiellyttävä sellaisille maille kuten Viro. Euroopan unioni on olemukseltaan universaali ja humanistinen projekti, jonka välineitä ovat yhteismarkkinat ja perusvapaudet, ei päinvastoin.

 

Euroopan unioni, olkaamme rehellisiä, on alkanut yhä pahemmin unohtaa sen 50 vuotta sitten hyvin ymmärretyn tosiasian, että valtiolliset intressit, kun niitä tarkastellaan pitkällä tähtäimellä eikä pikavoittojen toivossa, tulevat paljon tehokkaammin puolustetuiksi, kun pidämme Eurooppaa ja kaikkea Eurooppaa vahvistavaa omana kansallisena etunamme.

 

Sama asia paradoksiksi muotoiltuna: kun osaamme luopua intresseistämme, toimimme parhaiten intressiemme puolesta. Millä muulla tavoin meidän kokoisemme valtio, jonka sijainti on sellainen kuin meillä, voisikaan toimia? Tunnettu eurooppalainen ajattelija Robert Cooper on sanonut: ”Postmodernille valtiolle suvereenius tarkoittaa paikkaa pöydän ääressä.”

 

Siksi arvostan syvästi ja kehotan entisestään vahvistamaan Suomen ja Viron välistä yhteistyötä Euroopan unionin puitteissa. Silloinkin, kun olemme jossakin asiassa kilpailijat, yhteiset etumme painavat mitä tahansa pikavoittoa enemmän. Eikä meidän tarvitse tähystää kauas, kun näemme pikavoitosta maksettavan hinnan; näemme tilanteita, joissa edes EU-partnereita ei informoida omista aikomuksista.

 

Hyvät naiset ja herrat,

 

Euroopalla on myös erittäin tärkeä paikallinen, siis pohjoiseurooppalainen ulottuvuus. Vuonna 2004 Itämerestä tuli lähes täysin Euroopan unionin sisämeri, se on 2000-luvun mare nostrum, ei enää kansoja toisistaan erottava ”välimeri”. Sisämeri se on myös harvinaislaatuisen ekologisen herkkyytensä puolesta. Kuluu 30 vuotta ennen kuin maailman merten kiertokulku on Tanskan salmien kautta vaihtanut veden Itämeressä.

 

Kuten Helsinki-komission vasta ilmestyneessä raportissa Ilmastonmuutos Itämeren alueella todetaan, yleinen ilmaston lämpeneminen aiheuttaa arvaamattomia muutoksia yhteiselle merellemme. Osa kalalajeista saattaa hävitä, viime vuosina havaittu rehevöitymisen lisääntyminen kiihtyy entisestään. Tällä tulee olemaan varsin suuria vaikutuksia koko tähänastiseen elämäntapaamme, eivätkä nämä vaikutukset ole miellyttäviä. On selvää, että meidän on tehtävä jotain välittömästi.

 

Helcomin raportin synkät ennusteet johtuvat maailmanlaajuisesta ilmastonmuutoksesta. Meidän Mertamme, mare nostrumia, uhkaavat myös paikalliset vaarat. Saatoitte vastikään lukea Helsingin Sanomista, että itänaapurimme aikoo kasvattaa sukellusvenelaivastonsa Itämerellä kymmeneen alukseen. Alue on rauhallista, vain muutama prosentti rannikosta ei kuulu Euroopan unioniin.

 

Ja mikä on tilanne muissa Itämeren maissa? Suomella ei ole sukellusveneitä. Kolmella Baltian maalla ei ole sukellusveneitä. Tanska luopui niistä jokin aika sitten, Puolalla on kaksi vanhaa Kilo-luokan alusta. Saksan sukellusveneet on suunniteltu pitkille reiteille ja ne ovat suurimman osan ajasta muualla kuin Itämerellä. Jäljelle jää vain Ruotsin kolme sukellusvenettä.

 

Mihin sitten tarvitaan kymmentä sukellusvenettä Itämerellä? Minkälaisen vaaran torjumiseen?

 

Venäjän hallitus tiedotti äskettäin myös, että se aikoo tehdä Itämerestä öljykuljetustensa kauttakulkuväylän. Primorskin sataman kautta on määrä kuljettaa 150 miljoonaa tonnia öljyä ja öljyjalosteita vuodessa. Esimerkiksi Bosporinsalmen läpi tulee 70 miljoonaa tonnia. Muistamme, millaista jälkeä syntyi Espanjan rannikolle, kun Latviasta matkaan lähtenyt öljylaiva Prestige upposi 200 kilometrin päässä rantaviivasta. Mitä tapahtuisi meidän merellemme, jos vastaava onnettomuus tapahtuisi täällä? Tai jos yhä vilkkaampi tankkeriliikenne aiheuttaisi jonkin muun onnettomuuden? Emme saa unohtaa, että Helsingin ja Tallinnan – ja jatkossa yhä enemmän myös Kotkan ja Sillamäen – välisillä matkustajalaivoilla kulkee vuosittain miljoonia ihmisiä, joiden turvallisuus on aina voitava varmistaa.

 

Kun muistamme, että Itämeri on Euroopan unionin sisämeri, meidän on käsiteltävä sitä koskevia kysymyksiä ennen muuta Euroopan unionin tasolla. Sopivia foorumeita ja tapoja on useita. Eikö pohjoista ulottuvuutta uudistettaessa olisi otettava entistä paremmin huomioon koko Itämeren alueen kysymykset? Heijastuuko Itämeren maiden neuvoston nykyisessä toiminnassa EU:n laajentuminen vuonna 2004 ja vastaako toiminta tämän päivän tarpeita? Onko Euroopan parlamentin Itämeri-strategiassa tarkoituksenmukaisia suosituksia, jotka kannattaisi toteuttaa? Voisiko Baltian kehitysfoorumin ideoimalla alueellisella brändillä, siis identiteetillä, olla tulevaisuutta? Voisiko rajaton Pohjola, jonka luomiseksi Pohjoismaiden neuvosto on tehnyt paljon töitä, olla esikuvana rajattoman Itämeren alueelle?

 

Kysykäämme näitä kysymyksiä itseltämme, kysykäämme niitä Itämeren alueen ja Pohjoismaiden hallituksilta, kysykäämme niitä Euroopan komissiolta.

 

Hyvät naiset ja herrat,

 

puhetta lopettaessani palaan samaan kiitollisuuden tunteeseen, jolla puheen aloitin. Minulla on hyvä mieli siitä, että voin pitää tämän puheen juuri tämän aukion laidalla juuri tässä kunnianarvoisessa rakennuksessa, yliopistossa. Tässä akateemisen elämän ja ajatustenvaihdon arvostamisessa taitaa olla jotain hyvin tunnusomaista sekä Virolle että Suomelle – sitä voi suorastaan pitää meidän yhteisenä erityislaatunamme.

 

Palauttakaamme mieliimme Tarton yliopisto, jossa presidentti Urho Kaleva Kekkonen piti melkein täsmälleen 43 vuotta sitten, 12.3.1964, ilmeisesti yhden epäsovinnaisimmista puheistaan presidenttinä. Samassa juhlasalissa 40 vuotta myöhemmin sanoi virolaisille niin ikään viron kielellä ”tere tulemast Euroopa Liitu!” presidentti Tarja Halonen.

 

Olen ylpeä voidessani todeta täällä ja tänään, että Helsingin yliopisto ei enää ole ainoastaan osa Suomen kulttuurihistoriaa. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tässä yliopistossa on opiskellut ja työskennellyt satoja virolaisia, ja heille tämä yliopisto on tarjonnut kodin ja lämpimän vastaanoton, tämä yliopisto on jo löytänyt tiensä Viron tiede- ja kulttuurihistoriaan, ihmisten elämäntarinoihin. Kiitokset siitä!

 

Elämme maailmassa, jossa aika muuttaa elinympäristöämme nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Parasta, mitä voimme tehdä, on ottaa tulevaisuus vastaan avosylin, varustautuneena hyvällä koulutuksella, puhtaalla ympäristöllä, epäitsekkäällä käsityksellä kulttuurisesta luonteestamme ja turvallisuustarpeistamme – lyhyesti sanoen: varustautuneena ymmärryksellä siitä, keitä me olemme nyt. Ja täällä voin hyvin mielin todeta, että Suomi on Virolle yhä edelleen ja jatkuvasti se toinen, jossa voimme nähdä niin paljon samaa – ja myös niitä mukavia pieniä eroja.

 

Kiitos!

 

 

 

Suomennos: Petteri Aarnos

 

TopBack