Priit Kolbren luento Helsingissä Tuglas-seurassa 1.12.2005
"Älä paina minua kovasti," niin sanoi aalto aallolle. "Miksi työnnät minua alati? Tahdon käydä levolle."
"En työnnä itse vähääkään, vaan minuakin työnnetään. On meitä meren täydeltä, ei tahtoani kysytä."
Juhan Liiv. Aallot (Lained), 1900.
Hyvät naiset ja herrat,
virolaisten ja suomalaisten kosketuspintoja ja yhteistä elämää on tarkasteltu Yhteinen Suomenlahti -luentosarjassa hyvin erilaisista näkökulmista. Esihistoriallisista yhteyksistä ja Suomen kieltolain aikaisesta pirtukaupasta on edetty 1920–30-luvun sotilaallisen yhteistyön kautta eri tieteenalojen ja ympäristönsuojelun yhteistyöhön. Luennot muodostavat perinpohjaisen läpileikkauksen merentakaisten sukulaiskansojen tiiviistä yhteyksistä ja vuorovaikutuksesta.
Itse haluaisin hiljakkoin Suomeen saapuneena virolaisdiplomaattina tarkastella aihetta valtioidemme kansainvälistä asemaa merkittävästi muuttaneiden lähihistorian tapahtumien kautta. Kiinnitän huomiota myös vaikutuksiin, joita muutoksilla on nykyiseen naapuruuteemme ja tulevaisuuden mahdollisuuksiimme. Keskityn siis nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Kuitenkin myös nykyisyydestä ja tulevaisuudesta puhuttaessa on välttämätöntä tarkastella hieman sekä lähi- että kaukaisempaa historiaa.
Vaikka naapuruuteemme on vuosituhansien varrella mahtunut parempia ja huonompia aikoja, tiivistä kanssakäymistä ja rautaesiripun sanelemaa eristystä, eivät yhteydet kansojemme välillä ole koskaan katkenneet.
Ilmeisesti meitä ovat yhdistäneet eri historian vaiheissa yhdessä kokemamme hädät ja vaikeudet (joita nykyään kutsutaan geopoliittisiksi olosuhteiksi), mutta myös sukulaisuutemme, jonka ansiosta olemme kautta aikojen tarkastelleet asioita samalta kannalta ja joka on helpottanut keskinäistä yhteydenpitoamme.
Suomalaiset historiantutkijat Eino Jutikkala ja Kauko Pirinen kuvaavat teoksessaan Suomen historia tilannetta seuraavasti:
”Suomalaiset eriävät kielellisesti erittäin jyrkästi lähes kaikista muista länsimaisista sivistyskansoista. Vaikka he ovat jo varhain omaksuneet länsimaisen kulttuurin, joka on etupäässä indoeurooppalaiseen kieliperheeseen kuuluvien kansojen luomaa, heidän kielensä kuuluu aivan toiseen kieliryhmään, jota nimitetään suomalais-ugrilaiseksi. Näitä kieliä puhuu vajaat 20 miljoonaa ihmistä, niiden joukossa kolme pitkälle kehittynyttä kulttuurikansaa, suomalaiset, virolaiset ja unkarilaiset. Huolimatta kieliryhmän pienuudesta sen äärimmäiset siivet ovat yhtä kaukana toisistaan kuin indoeurooppalaisissa kielissä. Suomi ja unkari eivät ole keskenään sen läheisempää sukua kuin esim. ruotsi ja persia. Sitä vastoin suomi ja viro ovat niin läheisiä sukulaiskieliä, että niitä puhuvat henkilöt voivat jonkin verran ymmärtää toisiaan. (…) Suomalaiset ja unkarilaiset eivät ole sanottavassa määrin verisukulaisia, mutta suomalaiset ja virolaiset ovat.”
Historiankirjasta poimittu lainaus tuo selvästi esiin erään olennaisen, kansoillemme yhteisen lähtökohdan: olemme sukulaisia keskenämme, mutta erilaisia kuin muut. Historiaamme mahtuu pitkiä ajanjaksoja, jolloin pienuus ja erilaisuus on luettu vioiksi, toisten ja suurempien mielestä suorastaan tuomittaviksi ominaisuuksiksi. Nykyaika on suonut meille mahdollisuuden korostaa pienuuttamme ja erilaisuuttamme ylpeydellä ja kääntää se eduksemme. Tämän on todistanut sekä Suomi että Viro.
Elämme suurten, hetkittäin suorastaan yhteiskuntiamme järisyttävien muutosten aikaa. Muutosten alkamisesta ei ole kovin pitkä aika. Näin kuvaa Viron ja Suomen suhteiden 12 vuoden takaista tilaa muistelmissaan Jaak Jõerüüt, Viron tuolloinen Helsingin-suurlähettiläs:
”Mitä me yleensä halusimme suomalaisilta vuonna 1993? Vanhan lähetystörakennuksen takaisin, se on selvä. Mutta muuta, yleisemmin ja poliittisemmin, sanan varsinaisessa merkityksessä?
Viisumivapauden Viron ja Suomen välille. Aineellista apua useilla elämänaloilla, mutta vähintään yhtä lailla know-how´ta eli yksinkertaisemmin sanottuna: oman valtion jälleenrakentamisessa tarvittavaa tietoa, sellaista tietoa, joka perustuisi elämänkokemukseen samalla geopoliittisella alueella. Tietenkin myös pitkäaikaisia lainoja, suuria investointeja Viroon (pieniä oli jo alettu tehdä), Viron tukemista suuremmassa joukossa – kansainvälisissä projekteissa konkreettisesti ja kansainvälisessä kanssakäymisessä yleisesti. Tuohon aikaan Suomikaan ei vielä ollut Euroopan unionin jäsen, ja Viron näkökulmasta yhteisö oli tavoittamattoman etäällä. Viro otettiin Euroopan neuvoston jäseneksi vasta keväällä 1993.
Alkuvaiheen suurin ulkopoliittinen pähkinä oli periaatteellisen tuen ja avun hankkiminen Venäjän joukkojen – siis entisen neuvostoarmeijan – nopealle siirtämiselle pois Virosta.
Sen enempää me kuin suomalaisetkaan eivät tuolloin tienneet, että loppuvuodesta 1999 Suomi on Euroopan unionin puheenjohtajamaa ja Viro saa, tuolloin jo Naton jäseneksi kutsuttuna, omat jäsenyysneuvottelunsa unionin kanssa menestykselliseen päätökseen joulukuussa 2002.”
Missä olemme nyt? Suomi valmistautuu toiseen EU-puheenjohtajuuteensa ja unionin itälaajenemisen myötä sitä voi jo varauksin kutsua vanhaksi jäsenmaaksi. Suomi oli perustamassa EU:n euroaluetta ja on myös liittynyt Schengenin sopimukseen. Suomen ulkopoliittinen aktiivisuus kansainvälisen turvallisuuden alalla on tehnyt Suomesta yhden Naton arvostetuimmista rauhankumppaneista, ja sen joukot osallistuvat myös kansainvälisiin operaatioihin.
Viro on ollut Euroopan unionin jäsen reilut puolitoista vuotta, Naton jäsen hieman pidempään. Nato-jäsenyyden myötä Virossa on käynnistetty puolustusvoimien pitkäjänteinen kehitystyö, jonka päämäärät ovat nykyajan vaatimusten ja puolustusliiton tarpeiden sanelemia. Viron ilmatilan valvonnasta ovat jo yli vuoden ajan vastanneet Naton jäsenvaltioiden puolustusvoimien hävittäjät. Virolla on asevoimia Naton rauhanturvaoperaatioissa Irakissa, Afganistanissa ja Balkanin niemimaalla. Myös Viron ja Suomen puolustusvoimilla on tiivistä keskinäistä yhteistyötä. Euroopan unionissa Viro on suoriutunut ensimmäisestä sopeutumisvaiheestaan ja pyrkii lähivuosina liittymään sekä euroalueeseen että Schengenin säännöstöön. Viron hallitus on molempien osalta asettanut tavoitteeksi vuoden 2007.
Suurimmat muutokset Viron ja Suomen suhteissa ovat siis tapahtuneet aivan viime vuosien aikana, ja niihin sopeutuminen samoin kuin avautuneiden uusien mahdollisuuksien etsintä ja kokeilu on vasta käynnistynyt.
Toisaalta asteittaisia ja loogisia muutoksia on koettu jo 15 vuoden ajan. Kaikki mainitut muutokset ovat kuitenkin koskettaneet toimintaympäristöä, -ehtoja ja -mahdollisuuksia. Psykologinen sopeutuminen, väistämättömien tosiasioiden hyväksyminen ja uusien mahdollisuuksien hyödyntäminen tapahtuu hitaammin.
Ilmiössä itsessään ei ole mitään uutta. Vanhoillisuus ja alitajuinen muutosvastarinta ovat kautta aikojen olleet luontaisia ihmisille ja yhteiskunnille. Menneisyys (tai muuttuva nykyisyys) nähdään vaistonvaraisesti ennen kaikkea myönteisessä valossa ja sen häviämisestä tai muuttumisesta ollaan pahoillaan. Uusia olosuhteita ja tulevaisuutta puolestaan tarkastellaan pääsääntöisesti muutosten nurjien puolten (joita muutoksiin väistämättä aina kuuluu, kuten elämään yleensäkin) kautta. Klassinen esimerkki on ihmiskunnalle tunnusomainen sukupolvien konflikti. Virolainen sananlasku tiivistää saman asian: ennen oli sokeri makeampaa ja ruoho vihreämpää.
Asialle ei voi mitään. Jo kauan, itse asiassa koko ihmiskunnan olemassaolon ajan, ovat hätä, kurjuus ja toteen käyneet uhkakuvat olleet yhteistyötä synnyttäviä voimia. Ne ovat selättäneet yhteistyötä ja sen aiheuttamia muutoksia kohtaan tunnetun vastentahtoisuuden, jonka ovat synnyttäneet itsenäisyyttä ja suvereeniutta puolustamaan käskevät luontaiset vaistomme. Yhteistyöhön ryhtyminen vaatii itsensä ylittämistä, tarkoittaahan yhteistyö aina luopumista jostakin, jonkin jakamista muiden kanssa; jonkin luovuttamista sillä tarkoituksella, että panokselle saa vastinetta, jota ei voi yksin saavuttaa.
Yhteistyössä on siis kyse väistämättömästä konfliktista, jonka toisella puolella ovat tunteet ja vanhoillisuus, toisella järki ja tarve sopeutua vääjäämättömään.
Virolle ja Suomelle nykyiset olot ovat merkinneet ennennäkemättömiä mahdollisuuksia kehittyä yhteistyön avulla kokonaan uudelle tasolle. Käytännöllisesti katsoen ensimmäistä kertaa historiamme aikana tälle ei ole ainuttakaan geopoliittista, ulkopoliittista tai hallinnollista estettä. Kaikki riippuu omasta tahdostamme ja psykologisesta kyvykkyydestämme hyödyntää olosuhteet ja ottaa muutokset vastaan.
Vaikka tilanne on tällainen ensi kertaa historiassamme, valtioidemme ja ihmistemme toimintarytmit ja kehitysvaiheet poikkeavat toisistaan. Suomi on hyvinvointiyhteiskuntamalliaan kehittämällä saavuttanut korkean kehitystason ja tietyn tasapainon, joka joutuu väistämättä koetukselle muutosten aikana – mikä puolestaan aiheuttaa kriittistä suhtautumista muutoksiin. Viron kohta 20 vuotta kulkemalla itsemääräämisoikeuden ja kehittymismahdollisuuksien vahvistamisen tiellä muutokset ovat olleet jatkuvia ja ajoittain äärimmäisen nopeita. Muutokset ovat muuttuneet arkielämän ainesosaksi, joka on merkinnyt jatkuvaa eteenpäinmenoa. Erilaisista kehitysvaiheistamme johtunee, että Viro on psykologisesti Suomea valmiimpi havaitsemaan uudet mahdollisuudet ja sopeutumaan muutoksiin. Tämä ilmenee esimerkiksi taloudellisen integraation (joka on korkeamman tason yhteistyömuoto) näkyvässä puolessa.
Jos katsomme tilastoja, voimme tavaravaihdon ja investointivolyymien perusteella puhua erittäin nopeasta ja kattavasta taloudellisen yhteistyön kehityksestä. Jos katsomme ulkoista kuvaa, näemme valtavan määrän suomalaisia tavaroita ja palveluita Viron markkinoilla. Näemme Virossa myös valtavan määrän suomalaisia investointeja ja niiden seurauksena suomalaisia yrityksiä entisten virolaisyritysten omistajina ja uusien yritysten perustajina. Virossa työskentelee paljon suomalaisia yritysjohtajia ja palveluammattien työntekijöitä, mutta myös pienyrittäjiä ja jopa maanviljelijöitä. He muodostavat yhden luonnollisen ja merkittävän osan Viron talousympäristöä. Tällainen tilanne ei ole syntynyt itsestään, ei liioin minkään erityisen veljesrakkauden seurauksena. Kyse on siitä, että avoimuuden ja siitä johtuvien muutosten on käsitetty olevan väistämättömiä. Veljesrakkauden painoarvo rajoittuu siihen, että virolaisten on helppo kommunikoida suomalaisten kanssa ja sukulaiskansat sopeutuvat toistensa arkielämään muita vaivattomammin. Suomalaisilla on siis Virossa suhteellinen kilpailuetu verrattuna muihin markkinoille tulijoihin.
Suomessa taas voi toistaiseksi vain vaivoin havaita mitään merkkejä Viron talouselämästä. Virolaiset tuotteet eivät ole saaneet jalansijaa suomalaisissa kaupoissa (niitä ei kuulu valikoimiin käytännöllisesti katsoen lainkaan). Virolainen palvelusektori on näkymättömissä eikä virolaisilla yhtiöillä ei ole mitään asemaa Suomen taloudessa. Tallink on kaiketi ainoa poikkeus. Liekö kyse sitten yhtiön erityislaatuisesta asemasta vaiko peräti tyypillisestä suomalaisesta suhtautumisesta markkinoille pyrkivään virolaisyritykseen, mutta suomalaisen julkisen sanan suhtautuminen Tallinkin toimintaan on ollut kaikkea muuta kuin rakentavaa ja puolueetonta. Ajoittain esiintyvä hysteerinen suhtautuminen virolaiseen kilpailijaan ja sen toiminnan epäoikeudenmukainen ja paikoin epäadekvaatti halventaminen on häiritsevää.
Voidaan tietysti väittää, että virolaisen talouselämän huomaamattomuus Suomessa johtuu siitä, että Viron talous ja maan yritykset tuotteineen eivät ole vielä kilpailukykyisiä. Rohkenen kuitenkin epäillä tämän viisi vuotta sitten varmasti paikkansa pitäneen väitteen todenmukaisuutta nykyään. Viron talous on todistanut kilpailukykyisyytensä. Virolaiset yhtiöt investoivat yhä enemmän ulkomaille ja virolaisia tuotteita myydään hyvällä menestyksellä kansainvälisillä markkinoilla. Käsittääkseni ei ole olemassa yhtäkään rationaalista syytä nykytilanteeseen, jossa virolaisilla tavaroilla ja palveluilla ei ole havaittavaa asemaa läheisellä markkina-alueella, jonka väestöllä on hyvä ostovoima ja jossa virolaisilla pitäisi olla samanlainen suhteellinen kilpailuetu kuin suomalaisilla Virossa.
Hyvät naiset ja herrat,
koko maailmassa eletään suurten muutosten aikaa. Ilmiölle, jota suomeksi kutsutaan kansainvälisen termin mukaan globalisaatioksi, on viroksi juurtunut omakielinen nimitys üleilmastumine (”maapalloistuminen”). Globalisaatio on maailmanlaajuisen yhteistyön (sisällöllisesti kyse on keskinäisestä riippuvuudesta, kuten yhteistyössä yleensäkin) laajentumista sellaisille elämänaloille, joita vain joitakin kymmeniä vuosia sitten ei osattu kuvitellakaan. Viro ja Suomi eivät päätä globalisaation kulusta, eivät edes vaikuta siihen. Viron ja Suomen tehtävä – ja ainoa mahdollisuus – on sopeutua uusiin olosuhteisiin.
Yksi globalisaation alajärjestelmistä on paljolti (itse asiassa suurimmalta osin) globalisaation itsensä aiheuttama Euroopan integraatio ja Euroopan unioni sekä nykyisessä että edelleen laajentuvassa muodossaan. Se on aiheuttanut ja tulee jatkossakin aiheuttamaan erittäin merkittäviä muutoksia valtioiden ja ihmisten elinoloihin ja keskinäisiin suhteisiin. Viro ja Suomi ovat kyllä EU:n täysivaltaisia (ja aktiivisia) jäseniä, mutta eivät ”pelinjohtajia”. Viron ja Suomen tehtävä on sopeutua muutoksiin ja valjastaa uudet olosuhteet edukseen.
Alueellisen kehityksen merkitys Euroopan integraatiossa korostuu koko ajan. Viimeisimpien laajentumisten seurauksena Euroopan unioniin on syntynyt uusi, pohjoinen aluekokonaisuus, joka ei enää ole sama Pohjola, jonka aikoinaan muodostivat ja jota kehittivät Skandinavian maat sekä Suomi. Pohjoiseen alueeseen kuuluvat nyt myös Viro, Latvia ja Liettua. Euroopan unionin pohjoinen alue on kotikenttämme, jossa myös Viro ja Suomi voivat johtaa peliä. Meidän on asetettava kunnianhimoiseksi tavoitteeksemme Itämeren alueen nostaminen ainakin Euroopan unionin, mutta mieluiten koko maailman nopeimman kasvun ja korkeimman elintason alueeksi.
Järjestelmään sisältyy yksi ainutlaatuinen kaksikko, sukulaiskansojen asuttamat pienet naapurukset Viro ja Suomi. Meille tarjoutuneiden uusien olosuhteiden hyödyntäminen ja uusien yhteistyömuotojen kehittäminen ovat alueita, joilla pelinjohto on täysin omissa käsissämme ja menestyksemme riippuu omista kyvyistämme ja tahdostamme. Se riippuu myös kyvystämme sopeutua uusiin olosuhteisiin ja suunnata emotionaalinen ja psykologinen energiamme aiempaa tiiviimpään yhteistyöhön. Yhteistyömahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat. Yhteistyö on jo täydessä käynnissä ja kehittynyt lyhyessä ajassa monipuoliseksi muodoiltaan. Todellisia tuloksia voimme kuitenkin odottaa vasta tulevaisuudessa. Niitä voivat olla vaikkapa kiinteämpi taloudellinen integraatio, tiede- ja koulutusalan yhteistyö (esim. integroitu yliopistojärjestelmä ja yhteiset tiedeinstituutiot) tai Talsinki-kaksoiskaupunkiajatuksen kehittäminen todellisten yhteistoimintamuotojen tasolle.
Viro on oppinut Suomelta paljon – sekä menestystarinoista että epäonnistumisista. Tämä on ollut Virolle huomattava etu. Suomi on ollut hyvä opettaja. Nykyään Virolla on jo vastavuoroistakin tarjottavaa (opinnot toki jatkuvat, mutta nyt kyse on jo ns. elinikäiseen oppimiseen kuuluvasta täydennyskoulutuksesta). Kannattaa palauttaa mieliin ikivanhat opettajan ja oppilaan onnistumisen arviointiperusteet: ”Paras opettaja on se, joka johdattaa oppilaansa itseään pidemmälle ja paras oppilas on se, joka kykenee omaksumaan kaikki opettajansa tiedot ja luomaan vielä uuttakin.” Viro haluaa olla hyvä oppilas…
